Leikkimatto keskellä olohuoneen lattiaa, pari käytettyä lasia sohvapöydällä ja pienten vaatteiden ikea-kassi keittiössä odottamassa lajittelua, kuvaamista ja myyntiä. Sivuun toissapäivänä siirretty syöttötuolikin on kaikkea muuta paitsi paikallaan ja silti ratkaisuni tilanteeseen on tuijottaa hetki sohvan nurkassa nukkuvaa vauvaa, avata tietokone ja antaa ajatusten virrata. 

Bebe oli eilen ensimmäistä kertaa hoidossa.
Olen aloittanut kevyen kuntosaliharjoittelun, eli käytännössä pyrin käymään kerran viikossa body pumpissa. Ensimmäistä kertaa kävin pari viikkoa sitten ja koin pienen kuoleman tunnin jälkeen enkä oikeastaan seuraavanakaan päivänä kävellyt kunnolla. Päätin kuitenkin, että seuraavallakin viikolla olisi osallistuttava tai muuten en osallistuisi enää laisinkaan koko rääkkiin. Ensimmäinen mahdollisuus perumiselle ilmaantui kun mies joutuikin lähtemään illaksi töihin vapaapäivän sijaan. Onneksi tämä selvisi muutamaa päivää aiemmin, joten sain buukattua vauvan mummin tunniksi hoitovastuuseen. Eilenaamulla mummi perui ja edelliskerrasta edelleen kiittämättömät reiteni huokaisivat helpotuksesta: lepopäivä, sittenkin! Päädyin kuitenkin soittamaan pojan kummisedälle sillä oletuksella, ettei hän a) pääse paikalle b) halua hoitaa pientä vauvaa c) olisi estynyt jollakin muulla verukkeella. Hämmennys ehkä paistoi äänestäni, kun kummisetä ilmoitti tulevansa ilolla hoitamaan vauvaa tunniksi. Reiteni itkivät ääneen. 
Kummisetä saapui suoraan töistä, että vauva ehtisi tottua läsnäoloonsa kunnolla ja minä lähdin salille (joka on onneksi n. 2min kävelymatkan päässä) viittä minuuttia ennen tunnin alkua. Vauva oli nukahtanut puolisen tuntia ennen lähtöäni kummisetänsä syliin ja vastapumpattu maito odotti valmiina pullossa mahdollisen heräämisen varalta. Kuulemma noin kolme minuuttia oven sulkeutumisen jälkeen vauva oli herännyt. Hikoillessani kuntosalilla kummisetä viihdytti poikaa ja kotiin palatessani vastassa oli hymyilevä vauva vatsa täynnä ja puhtaissa vaipoissa. Menestystarina siis. 
Tänään palauttava muutaman kilsan lenkki ja miljoona pohdintaa. 

Viime aikoina on ollut ihan hyvä boogie. Vauva-lehden otsikko, jossa äidin kiukuttelu olikin masennusta herätteli hieman ja tajusin kiukuttelevani aika lailla paljon. Tietoinen pyrkimys käytösmallin muuttamiseen auttoi ja myös miehen kanssa keskustelu on tehnyt jotakin positiivista: olen nukkunut tällä viikolla kahtena aamuna pitkään miehen herätessä vauvan kanssa aamuhommiin. Päivät on sittenkin (vaikka tosissani ajattelin, ettei se mitään auta) tuntuneet helpommilta kun saa nukkua rauhassa vielä pari tuntia vauvan heräämisen jälkeen. Myös tietty hälläväliä -asenne on auttanut ja olen ruvennut toteuttamaan miehen: "vauvan kanssa oleminen on tärkeintä työtä maailmassa" -lausahdusta ja todella vain olen. Aina kun seinät kaatuvat päälle huomautan itselleni, että vielä on kuukausia aikaa siivota. Tähän mennessä se on jeesannut, mutta ei hajuakaan kuinka pitkään asian hokeminen toimii ja koska sitten on ihan oikeasti pakko siivota. Samoin olen ottanut ihan pieniä tavotteita, kuten "pese ikkuna" monikon sijasta. "Syö jotakin" ruoan tekemisen sijasta ja siivousta ylläpitää tavoite viedä aina jokin tavara paikalleen kun ohi menee. Imuroidaan sitten joskus. 

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen aamupäivällä joskus yhdentoista pintaan ja nyt 12 tuntia myöhemmin en keksi enempää sanottavaa. Aika chilliä sekin.