Kysymys heitettiin ilmoille ihan sivulauseessa ja yllättäen. Enpä tuota tiedä. Lupasin perehtyä aiheeseen ja nyt luettuani muutaman määritelmän ja erinäisen artikkelin oloni on lähinnä surullinen. Onko kulttuurimme todella nykyisin niin muovinen, että normaaliin, vaistojen ja intuition varassa tapahtuvaan lapsenhoitoon on kehitetty ihan oikea termi ja määritteet? Ja ihan tosissaan, uskotsä? Onko tämä uskon asia?

William & vaimonsa Martha Sears ovat kirjoittaneet aiheesta kirjan. Kirja ja henkilöt ovat arvostettuja ja tykättyjä - itse en ole lukenut kirjaa enkä tunne henkilöitä, mutta tykkään ajatusmaailmastaan: "Kiintymysvanhemmuus on käytäntö, jota monet vanhemmat noudattaisivat ilman muuta, jos heillä olisi luottamusta ja tukea seurata omaa intuitiotaan."
Kappas. En sittenkään ollut ihan hakoteillä. Kirjassaan Searsit esittelevät seitsemän työkalua, toisella kotimaisella The Baby B's, jotka kuuluvat seuraavasti: 

1. "Birth Bonding: syntymän jälkeinen siteen muodostuminen. Äidin ja vauvan side alkaa muodostua heti syntymän jälkeen, ja vauvan elämän ensimmäiset päivät ovat erityisen herkkää aikaa. Äidin ja vauvan kiintymyssuhteella on myös biologinen (hormonaalinen) pohja, ja se alkaa muodostua, kun he viettävät paljon aikaa yhdessä ensimmäisinä yhteisinä päivinä."
   
   Kun vauva syntyi tuona huhtikuisena aamuna napanuora katkaistiin vain ja ainoastaan fyysisesti. Rauhallisen ensi-imetyksen jälkeen jouduin eroon vauvasta istukan käsinirroituksen ajaksi ja sen ajan vauva vietti vaippa päällä isänsä ihoa vasten. Koko ajan. Matkalla salista osastolle vauva kulki kapalossa ja välittömästi osastolle saavuttaessa hänet siirrettiin takaisin isänsä iholle. Kun pääsin heräämöstä osastolle vauva siirrettiin takaisin syliini ja syömään. Sairaalassaoloaikana vauva ei käyttänyt vaatteita kotiinlähtöä lukuunottamatta vaan oli koko ajan iholla. Sairaalasänkyä emme edes kokeilleet, sillä tuntui siltä kuin vauva olisi ollut liian kaukana. Käytännössä siis raskausaikana pelkäämäni perhepeti alkoi välittömästi vauvan synnyttyä. Kun halusin kääntää kylkeä mies nousi ja otti vauvan, jonka jälkeen sain lapsen takaisin syliini. Vessaanhan en ensimmäisenä vuorokautena päässyt (katetri) ja tippaletkut käsissä rajoittivat hieman vauvanhoitoa, mutta pelkkä ajatus siitä, että vauva nukkuisi kapalossa poissa luotani tuntui vaan niin... vieraalta. 
    

2. Breastfeeding: imetys. Imetys on upea tapa oppia tuntemaan oma lapsi:”me kutsumme sitä vauvan lukemiseksi”, Searsit kirjoittavat. Jotta imetys onnistuisi, äidin on opittava vastaamaan vauvan viesteihin, ja se on ensimmäinen askel luottamuksellisen suhteen muodostumisessa. Fyysinen läheisyys on vauvalle tärkeää. Imetys myös nostattaa ”äitihormonien”, prolaktiinin ja oksitosiinin, määrää ja ne puolestaan tuovat äidille rentoutuneemman, rauhallisemman olon.
   
   "Sujuu miten sujuu, en ota stressiä." Oli kantava ajatukseni raskausaikana, vaikka luonnollisesti pyrinkin imettämään syntyvää lastani ja tiesin jo etukäteen tekeväni töitä asian eteen kun kaikki pelätyt vaikeudet tulisivat. Kun vauva sitten syntyi ja määrätietoisesti siirtyi hamuamaan rintaa olin aikalailla ylpeä ja homma tuntui selvältä: näinhän sen kuuluukin mennä. Ensimmäiset pari päivää olivat iisejä. Vauva lupsutteli vähäsen, nukkui sitten, lupsautteli lisää.. Kolmantena päivänä kotiin laskeutui helvetti. Istuin. Imetin. Koko ajan. Kun menin vessaan vauva aloitti jumalattoman huutamisen. Kiihtyi nollasta sataan kahdessa sekunnissa ja rauhoittui vasta kun juoksin vessasta kaappaamaan hänet takaisin itselleni isänsä sylistä. Ja sen jälkeen imetin taas. Aika äkkiä tajusin, että a-haa! Vauva nostattaa maitoa. Kukaan ei vain ollut kertonut raskausaikana, että siihen saattaisi mennä 16 tuntia. Kolmantena päivänä siis istuin ja imetin ja söin suklaata. Mies teki kaiken muun. Nänninpäät olivat rasituksesta violetit, mutta maito oli noussut ja olin selvinnyt ensimmäisestä: "Nyt se maito loppui" -koettelemuksesta. Seuraavien parin viikon aikana koin kipeät nännit ja imettämisen pelon, mies tallasi jalalleni lukemattomia kertoja että saisin sijaiskipua imetyskivun sijasta. Lansinohin tissirasvaa kului tuubitolkulla ja rentoutunut, rauhallinen olo oli... muualla. Sitten se palasi. Ensimmäisten päivien haltioitunut olo ja ooh! vauva! -fiilis tuli takaisin. Huomasin ettei imettäminen enää satukaan ja että vauvan ruokinta on helppoa ja yksinkertaista. Itseopiskeltu tieto tiheän imun kausista toi itsevarmuutta ja hyväksyin sen tosiasian, että vauva tietää kyllä miten paljon ruokaa tarvitsee. Kävin ostamassa uuden juomapullon itselleni ja lähdin imetyksen vietäväki. Nyt bebe on viikkoa vajaa 3kk ja tällä tiellä ollaan edelleen ja aina kiinteiden aloittamiseen saakka.

3. Babywearing: vauvan kantaminen. Kantaminen on monin tavoin hyväksi vauvan kehitykselle. Kantaminen lisää myös äidin herkkyyttä vauvan viestejä kohtaan.”Koska vauvasi on lähelläsi, opit tuntemaan hänet paremmin.”
   
   Kuinkas muuten? Vauva koki olonsa turvattomaksi sohvan nurkassa, kehdossa, sitterissä ja vaunuissa. Minä koin oloni turvattomaksi vauvan ollessa muualla kuin sylissäni ja vaikka monet ystävälliset neuvot siitä, kuinka "ei se pienestä itkusta rikki mene" siivittivät arkeamme niin siitä huolimatta nostin vauvan vaunuista heti kun hiemankin vaikutti siltä ettei hän siellä kykene olemaan, en pakottanut lastani olemaan sitterissä tai sohvan nurkassa ja tiesin mielessäni, että minun vauvani menee rikki siitä pienestä itkusta. Ja jos vauva ei menisikään, niin minä menisin ja lopputuloksena olisi sekä itkevä vauva että äiti. 

4. Bed sharing: vauvan lähellä nukkuminen. Yöllinen vanhempien läheisyys voi auttaa levottomasti nukkuvia lapsia nukkumaan paremmin.
   
   Tuli luonnostaan. Välillä yritän nukuttaa vauvaa omassa sängyssä (joka on sivuvaununa omamme vieressä), mutta aivan kuten sairaalasängyssä niin omassa sivuvaunussaankin vauva on liian kaukana. Toisinaan vauva nukkuu alkuyön omassa sängyssään (pitäen allekirjoittaneen kädestä kiinni) ja aamuyöllä herätessään syömään siirtyy väliimme nukkumaan. Alun pelot vauvan päälle kierähtämisestä tuntuvat nyt absurdeilta. Ihan alussa mies saattoi herätä yöllä paniikissa kysymään, että: "Missä vauva on?!" kun olin siirtänyt beben pois välistämme. Itse kuulemma unissanikin torppaan miehen kääntymisen ja levitän käteni vauvan ympärille vaikka mies kääntyisi hallitusti ja olisi hereillä. Yllättävämpää kuitenkin on se, että miehen kääntyessä yöllä hän kokeilee kädellään selkänsä takaa onko vauva tiellä. Jonkun primitiivisen, alitajuisen vaiston siivittämänä ehkä? Itse hän ei tiedä tätä tekevänsä.

5. Belief in baby’s cries: vauvan itku on vauvan kieltä. Itku on signaali, ja vanhemman on vastattava siihen.”Mitä herkemmin vastaat, sitä paremmin vauva oppii luottamaan vanhempiinsa ja omaan kykyynsä kommunikoida.”
   
   Vauvamme itkee verrannollisesti vähän. Missään vaiheessa tarvetta itkulle ei ole ollut vaan esimerkiksi nälkäsingaaleihin on vastattu ennen itkua, vaunuista on nostettu ylös ennen itkua, mitään ei ole tarvinnut tehdä mikä tuntuu omituiselta tai pelottavalta. Vauva itkee viikottain, muttei läheskään joka päivä. Pariin otteeseen meilläkin on ollut itkujaksoja, jotka ovat kestäneet n. viikon kerrallaan. Silloin on itketty isän tai äidin sylissä. On ollut lupa itkeä ja en tiedä onko kyseessä ollut jonkin asteinen tulikoe, jolla vauva yrittää varmistella olemmeko tarpeeksi hyviä vanhemmiksi vai jokin muu tarve. Vai onko tarve ollut yksinkertaisesti itkeä kun ei muuta voi. 

6. Balance and boundaries: tasapaino ja rajat. On muistettava huolehtia itsestään, omasta jaksamisestaan, ja parisuhteestaan. Ne ovat kaiken vanhemmuuden perusta.
   
   23.8 menemme elokuviin. Kahdestaan. Elokuvien jälkeen syömään ja vauva jää mumminsa hellään huomaan. Jännittääkö? Kyllä. Tuleeko tarpeeseen? Ehdottomasti. 

7. Beware of ”baby trainers”: varo ”hyvää tarkoittavia” neuvoja, koska ne ovat usein vääriä.”Huudata sitä pari yötä”, ”laadi sille aikataulu”, ”älä pidä sitä niin paljon sylissä, hemmottelet sen pilalle”...Tällaiset neuvot kannattaa jättää huomiotta.
   
   Uskomatonta, mutta totta: näitä ihmisiä on olemassa. Ensimmäinen hyvä neuvo annettiin vauvan ollessa kolme vuorokautta vanha: "Ei se pienestä itkusta rikki mene." Toinen neuvo tuli "viisi lasta aikuiseksi kasvattaneelta naiselta" joka kehoitti minua lämpimästi miettimään haluanko todella opettaa vauvan nukkumaan välissämme -hän nukkuu siinä vielä armeijassakin. Vauvalla oli silloin ikää viikon-kaksi. Kiitin neuvosta. Samoin vinkit siitä, kuinka vauvaa ei kannata totuttaa siihen miten aina pääsee syliin kun vähän huutaa, vauva jaksaa kyllä odottaa vielä varttitunnin kunnes olemme kotona ja muut sellaiset.. Kaikki nämä olen heittänyt ilolla roskakoriin. Minun lapseni viestit eivät ole niin arvottomia, ettäkö jättäisin niihin vastaamatta. Minun lapseni ei tarvitse huutaa sängyssään opettamistarkoituksessa eikä minun lapseni tarvitse oppia rauhoittumaan yksin.

Uskonko siis kiintymysvanhemmuuteen? Ehkäpä. Tavallaan termi on silti ärsyttävä. Tai ehkä termiä enemmän ärsyttää se fakta, että termiä tarvitaan. Että nämä asiat eivät tule luonnostaan vaan sylissä heijaamisen korvaa tärisevä-soiva-heiluva sitteri, unikoulut vauvan huudattamisineen eivät ole vain urbaanilegendoja vaan aidosti tapahtuvia asioita ja vauvan vieressä nukkuminen koetaan ongelmaksi, josta on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti. Ja ääripäät näissäkin asioissa, jatkuva tasapainottelu äitiyden harmaalla alueella, jossa vauvan tarpeisiin vastaaminen luonnollisella tavalla on "omasta ajasta" pois ja vaihtoehtoisesti tietoinen oman ajan ottaminen esimerkiksi sen leffaillan merkeissä vauvan hylkäämistä ja supattelun arvoista siitä, pitääkö vauvoja hankkia jos ei niistä jaksa huolehtia. 

Luulen, että äidit ja vauvat tekevät asioita yksilöllisesti omaan tahtiinsa. Ovat valmiita johonkin jossain vaiheessa x. Oma vauvani esimerkiksi nukkuu nykyisin sohvan nurkassa ihan tyytyväisenä tuhisten. Johtuuko se siitä, että vauvani on nyt vanhempi kuin pari kuukautta sitten vai siitä, että hän tietää pääsevänsä syliin ja lähelle välittömästi kun haluaa? Herääkö bebe päiväunilta ilman itkua siitä syystä, että se on vain luonteenpiirre vai siksi, ettei hänen tarvitse itkeä saadakseen vanhempansa reagoimaan? Tutkimattomia ovat vauvojen tiet ja vanhemmuuden aallokot.