Los Panique, mun uus bändi. 
Heräsin viime yönä vessaan yhden aikoihin ja sen jälkeen nukuin niin levottomasti, että ihmettelen kuinka pääsin ylipäätään ylös. Unissa riitelin äitini kanssa, olin metsästysseuran jäsen ja joku pikkupoika 6v varasti auton. Itsekin ajelin ilman korttia ja mietin vain mitä selitän jos poliisit pysäyttävät. 

Oikeastaan herääminen ei ollut vaikeaa, koska loppujen lopuksi taisin olla enemmän tai vähemmän hereillä koko yön. Nousin ylös kuuden pintaan ja lähdin lenkille koirien kanssa. Onneksi pikkupakkanen (tai sen jälkimainingit) puri naamaani heti kun astuin ovesta ulos, joten lenkki sujui lähinnä tulevien päivien ulkoiluvarustelua miettien. Kotona 07. Liikaa aikaa edelleen. Rupesin kokkaamaan - kuorin perunoita ja porkkanoita, koska peruna-porkkanasosekeitto vaan on niin hyvää. Sipuli on loppu. Onneksi! Harmi vain, että lähikauppa todella on lähikauppa ja matkaan kuluu yhteen suuntaan noin kaksi minuuttia jos oikein viivyttelee. Kahdeksan jälkeen kaikki aineet on kasassa ja keitto tulilla. 

Nyt kello on vähän vajaa yhdeksän ja edelleen pitäisi kuluttaa jotenkin päällään seisomalla pari tuntia ennenkuin voi edes harkita lähtevänsä kohti ultrauslaitteita. Paniikki, pelko, jännitys. Oksettaa eikä se todellakaan johdu raskaudesta. Tai johtuu tavallaan, jos raskauden aiheuttama paniikki lasketaan mukaan. 

Ultran jälkeen on sovittuna ohjelmaa. Miksi, oi miksi mä olen mennyt sopimaan lounastapaamisen JA päivällistapaamisen? Tosi kivaa soitella ihmisille sitten silmät ihan tomaatteina, että onkin flunssa ja etten pääse paikalle ja katsotaan ensi kuussa.
Koneelle pääsen seuraavan kerran vasta illansuussa, eli siihen asti joudutte te harvat ja uskolliset lukijani odottelemaan sitä, säilyykö tämä edelleen panikoinnin sävyttämänä odotusblogina vai siirrymmekö jälleen menetettyjen lupausten joukkoon.