Viimeinen kolmannes on kuulemma yhtä vaikea kuin ensimmäinenkin sillä erotuksella, että viimeinen kolmannes on kaikista kamalin kaikista kolmanneksista. 

Tämä on totta. Ikuisuus sitten olin sopinut tapaavani tänään muutamia ihmisiä Vantaan Jumbossa puolen päivän aikoihin ruoan ja seurustelun merkeissä. Aamu alkoi loistavasti - heräsin 15 minuuttia ennen herätyskelloa, kävin lenkillä, suihkussa ja laitoin kahvin tippumaan. Käytin vaatteiden valintaan tavallista enemmän aikaa ja sutaisinpa vielä hieman ripsiväriä vahvistaakseni vaikutelmaa siitä, että olen kaunis, hehkeä ja upea odottaja. Hörpin kahvini kaikessa rauhassa ja söin hyvin minimaalisen aamiaisen edessäolevaa brunssia ajatellen. Jalassa lempparikengät, päällä kiva takki ja pitkästä aikaa kassiin sujautin myös kirjan,  työnsin oven takanani kiinni ja laitoin korkoa toisen eteen. Pirteä pakkassää kannusti kävelemään juna-asemalle. Ratikat - so last season. Ajoissa asemalla ja lähtevien junien taulua katsellessani tajusin, että ehtisin kuusi minuuttia aiemmin lähtevään junaan. Rullaportaat alas ja raiteelle kaksi, kevyt hyppy junaan ja matkakorttia esille. Siinä kohtaa en vielä hätääntynyt, vaikka lompakkoa ei löytynytkään. Junasta ulos ja takaisin ylös, kyllä se laukussa on ja onneksi lähdin ajoissa, seuraava juna lähtisi kuitenkin vasta kuuden minuutin päästä. Kaivan kassia, löydän kirjan, ylimääräisen koiranhihnan, huulirasvoja x3, kuulakärkikyniä, neuvolakortin, Justin Bieberin keikkaliput, kalenterin, ylimääräiset hanskat (pitäisiköhän siivota joskus?) ja kun laukun sisältö on levällään juna-aseman penkillä totean, että voi vagina. Vahingossa ääneen, tietysti. Soittoa miehelle, onkomunlompakkokotona! Onhan se, keittiön pöydällä. Katsahdan kelloa todetakseni, että se on ihan liikaa siiihen, että kävelen kotiin, haen lompakon, kävelen takaisin (ratikat ei ikinä kulje silloin kun niitä tarvitsee), matkustan junalla Tikkurilaan ja Tikkurilasta bussilla Jumboon. Kun mies kysyy, että tarvitsenko mä lompakkoa mihinkään pääsee itku. 

Itken koko matkan juna-asemalta kotiin. Kymmenen minuuttia kyyneleitä pakkassäässä lämmittää vain hetken ja sen jälkeen jäätyy posket. Itkettää vielä enemmän. Kun pääsen kotiin ja riisun kengät itkettää vielä enemmän. Miehen osallistuva "voi että, olipas tässä nyt huonoa tuuria" avaa jo entisestään valtoimenaan vuotavat kyynelkanavat vielä pahemmin. Yritän nukkua, ei onnistu. Nenä vuotaa ja henki ei kulje. Vituttaa. Kun itkua on ollut puolisen tuntia mies kulkee ympäri asuntoa entistä hämmentyneempänä, puhuu vastoinkäymisistä ja sanoo, että se oli vain lompakko. Tunnin kohdalla nousen sängystä ja harkitsen ruokaa. Jääkaapipiin katsoessani pääsee pieni nyyhkäys, mutta kuivakaapin sisältö saa itkemään entistä pahemmin, olisin halunnut niitä sämpylöitä joissa on kova kuori ja pehmeä sisus eikä meillä ole kuin ruispaloja. Itken jälleen samalla tavalla kuin kotiin tullessani. Mies miettii ääneen, olenko masentunut. Itkettää vielä enemmän. Yritän piristyä ja ruuvata kattoon koukkua beben sänkykatosta varten. Tietenkään haba ei riitä betonin murtamiseen ja luonnollisesti kun itkemisen makuun on päästy niin itken entistä pahemmin. Sänkyyn, peitto korville ja miesraukka tuo koiran viereen - spesiaalitilanteet vaativat spesiaaliotteita. 

Kolmen tunnin päiväunien jälkeen tilanne näyttää valoisammalta. Tulee sellainen olo, että olen saattanut ylireagoida lompakkounohduksen suhteen. Kello on viisi, maha kurnii ja bebe potkaisee sen merkiksi, että herää pahvi ja ruoki lapsesi. Rupean kokkaamaan, tekee mieli intialaista tai jotakin. Pakkasesta kasviksia ja jääkaapista lisää, hyvä tulee. Ruokailun päätteeksi mies toteaa, että ei ehkä ihan hänen makuunsa ja pyytää jo etukäteisesti anteeksi sitä, ettei pidä chili-tandoorimasala-hässäkästäni. Luulee varmaan, että rupean itkemään. En kuitenkaan, oikeastaan hyvä kun sanoi niin riittää allekirjoittaneelle enemmän. Jälkkäri tuleekin miehen puolelta, suklaajäätelöä maissilastuilla - juuri niinkuin sen haluan. "Hyvää viimeisen kolmanneksen ensimmäistä päivää, sulle!"

Oivoi, ehkä tästä vielä selvitään. Voinpahan vauvakuumeen iskiessä uudestaan lukea tämän tekstin ja miettiä kuinka paljon tulenkaan tätä hormonien vaihtelua kaipaamaan. 

27+0, 91 päivää eli 13 viikkoa laskettuun ja varpaat näkyy vielä.