Vuosia sitten juuri esikoisensa saanut ystäväni oli tulossa meille kyläilemään. Vierailun kunniaksi leivoin korvapuusteja, sillä korvapuustit olivat silloinen bravuurini: herkku, jota kaikki kehuivat ja jonka luomiseen käytin todella aikaa, rakkautta sekä salaista ainesosaa, jonka avulla pullat kohosivat kuin unelma ja täyte maistui palalta taivasta. Ystäväni saapui tuona päivänä ajallaan, lapsi nukkui kaukalossa. Hän istahti kahvipöytään, hörppäsi kahvia ja haukkasi pullaa. Tämän jälkeen hän lausahti: "Sitten kun susta tulee äiti niin osaat leipoa sellaisia oikeita pullia." Huomattuaan ilmeeni hän kiirehti lisäämään, että ovat nämäkin IHAN hyviä.

Että mua vitutti. Ensiksikin siksi, että ne pullat olivat hyviä ja enemmänkin siksi, etten vieläkään ole ymmärtänyt kuinka raskaus, synnytys ja äidiksi tuleminen todella saavat aikaiseksi sen, että tämän jälkeen nainen tietää kaiken. Tietävyyteen ei vaikuta lapsen ikä: ystävästänikin (joka ei ole ikinä varmaan edes pullia leiponut) tuli samantien mestarikokki, vaikka lapsella oli ikää hädintuskin neljä kuukautta. Ja kaikki tämä vain äitiyden vuoksi, oi autuutta!

Aikoihin en ole kuullut läpinää siitä, kuinka "sitten kun sulla on omia lapsia niin tiedät/koet/kykenet/osaat/pystyt/kuvittelet/ymmärrät jne." jotakin. Viime aikoina äitiyden hehkutus ja kaikkitietävyys ja "sitten kun.." on kuitenkin palannut elämääni. Yleensä tarina alkaa niin, että näen vanhaa ystävääni, tuttavaani, tuntematonta henkilöä tai jotakuta muuta, joka katsahtaa pyöristyvää vatsanseutuani ja aloittaa aiheesta keskustelun. Viime kuukausina olen oppinut jo sen verran, että sitten kun olen äiti:

• ymmärrän mitä on kiire
• ymmärrän mitä on rakkaus
• ymmärrän, ettei isä ole lapselle sama asia kun äiti (vastauksena siihen, kun totesin odottavani lasta mieheni kanssa, joka on hyvinkin kiinnostunut lapsensa elämästä ja hyvinkin sitoutunut projektiimme(
• en enää haikaile lapsettomien seuraa
• en halua komentaa lastani, sillä ymmärrän haluavani olla tämän kaveri (ei ole väliä sillä, että olen vastuussa lapseni kasvatuksesta ja yhteiskuntakelpoisen yksilön luomisesta..)
• ymmärrän, että jos lapsi haluaa ja tekee jotakin en voi siihen vaikuttaa
• haluan antaa koirat pois, sillä ne eivät vain enää kiinnosta niinkuin ennen
• yleisesti ottaen osaan varmaankin myös leipoa niitä fakin pullia, vaikka siitä ei olekaan keskusteltu.

On uskomatonta, miten tähän asti olen elänyt harhassa, jossa olen kuvitellut kiireen, rakkauden ja vanhempien tasa-arvon. Tietysti olen kokoajan miettinyt ja ymmärtänyt sen, että äiti ja isä ovat äiti ja isä: vanhempina mielestäni tasavertaiset, joskin erilaiset. Olen myös kokenut, ettei lapselle ole niinkään väliä onko hänellä äiti ja isä, isä ja isä, äiti ja äiti, isä ja mummo, äiti ja naapurin Pentti jne. kunhan lapsella on turvallisia ja pysyviä aikuisia elämässään.

Onneksi - Thank You Motha! selvisi nyt, että lapsen saaminen vie haluni olla lapsettomien seurassa. Voin nyt katkaista välini heihin jo raskausaikana niin on sekin pois siitä hetkestä kun vauva syntyy ja vietän päiväni vain häntä tuijottaen.
Miehen kanssa olemme keskustelleet lapsen kasvatuksesta, mutta onneksi on selvinnyt että kun frendejä tässä vain ollaan niin ei oikeastaan siihenkään puoleen tarvitse niin panostaa. En juurikaan enää ajattele sitä, että tehtävänäni on luoda yhteiskuntakelpoinen yksilö tai sitä, että olen lapseni kasvatuksesta vastuussa.

Olen jo ruvennut etsimään koirille uusia koteja. Ajattelin myös antaa mieheni, äitini ja sisarukseni uusiin perheisiin, sillä lapsen syntymän jälkeen ei muilla perheenjäsenillä ole enää väliä. On myös huojentavaa huomata, että legenda kaksivuotiaasta joka hallitsee perhettä on nykyaikaa ja totta. Pitää vain ostaa makuuhuoneeseen pieni jääkaappi siltä varalta, että pieni Pippelsson päättää ettemme tule pois makuuhuoneesta.

Yhteenvetona siis: noin neljä kuukautta siihen, että minäkin tiedän kaiken. Thank You Motha!