Varastin itselleni tämän aamun. Riidan kautta, mutta jestas että teki hyvää. 

Tarinahan alkoi sillä perinteisellä tavalla, eli kaksi aikuista ihmistä tulkitsevat toisiaan kommunikoimatta keskenään. Meillä tämä meni näin: 

Fujin: Jos sä olet vauvan kanssa niin mä voin viedä koirat?
Mies: Sopii. 
(tässä välissä käppäilen koirien kanssa pihalla, jonka jälkeen tulen sisälle ja syön aamupalan ilman kahvia kohtalaisen rauhallisesti)
M: Oletko sä syönyt sun aamupalan kokonaan? Mulla olis sulle tää vauva.
F: Beben voi laittaa leikkimaton päälle, se viihtyy siinä yleensä aamuisin aika hyvin :)
Mies laittaa vauvan leikkimaton päälle ja toteaa menevänsä nukkumaan. 

Kilahdin. Kerroin etten ole juonut aamukahvia, mies toteaa että oma vika ja valinta. Yritän selittää (kovaäänisesti), kuinka kuvittelin hänen olevan vauvan kanssa ja minun saavan rauhallisen aamun. Mies selittää kuusipäiväisestä työviikostaan, minä vastaan. No, riita. Lopulta mies puki vauvalle hellevaatetta ja totesi lähtevänsä. Loppukaneettina sanoi vielä, ettei tiedä koska tulevat takaisin, mutta ilmeisesti itsesuojeluvaistonsa löytyi hetkellisesti ja siten kiirehti korjaamaan että viimeistään kun nälkä yllättää. 

Löysin itseni siis makuuhuoneesta itkemästä. Olin saanut mitä halusin, mutta oliko todella sen arvoista? Itsesääliä kesti noin kolme minuuttia, jonka jälkeen pyyhin klassisesti kyyneleet paidanhelmaan ja lähdin keittämään lisää kahvia. Vaihdoin lakanat, pesin pari koneellista pyykkiä, järjestelin tavaroita, saatoin pari proggista päätökseen ja join pari kupillista kahvia. Aikaa meni noin tunti ja energiatasot olivat aivan uusissa sfääreissä. Mies palasi vauvan kanssa kesken maidon pumppaamisen (kumma miten tissit tietävät koska vauvalla on nälkä) ja jätti vauvan imetettäväksi ja päätyi itse heittämään musiikit korville ja tiskaamaan. Suits for me, en valittanut. Vauva viihtyi tissillä tunnin verran jonka aikana kävin reteästi bebe kantoliinan avulla tississä roikkuen lähikaupassa ostamassa lisää pesuainetta ja totesin sunnuntaifiiliksen nostavan päätään. Varastettu aamu, mikä mahtava keksintö. 

Valitettavaa kyllä, olimme sopineet kastelevamme sisareni kukat ja menevämme syömään tänään. Arvata saattoi, että kun lähdön aika koitti niin olisimme varmaan molemmat ampuneet mielummin itseämme jalkaan kuin viettäneet yhtään hetkeä toistemme kanssa. Koska aikuisina ihmisinä pidämme kuitenkin etäisesti sovitusta kiinni niin löysimme itsemme istumassa hikisestä bussista vierekkäin. Vähän ennen päätepysäkkiä rupesimme puhumaan toisillemme töksähteleviä sanoja, pieniä lauseita. Matkalla siskoni luokse sovimme etäisesti kun mies otti kädestäni kokeilevasti kiinni. Kukkien kastelun lomassa puhuimme. Ja puhuimme vielä pitkään sen jälkeenkin. Sain oksennettua sisältäni kaiken tämän pahan olon, tunteeni siitä kuinka sidottu olen nykyisin, miten kaikki spontaanius elämästäni puuttuu. Tällä kertaa mies ymmärsi, ehkä sisäistikin jotain. 

Kävimme syömässä pihviä. Alkuruoan aikana mies tiputti vauvan valkoisille housuille rasvaista etanoiden kyljessä ollutta kastiketta. Kuin huomaamatta totesin turhan kipakkaan sävyyn, kuinka "nämä ovat ainoat mukana olevat housut" ja kylvin riidansiemenen jo valmiiksi rehevään maaperään. Sen sijaan, että mies olisi kastellut kylvämääni siementä hellästi hän totesi rauhallisesti meidän selviävän siitä.
Siinä kohtaa kasvoin vähän ihmisenä ja kuljetin lapseni kotiin likaisissa housuissa eikä sattunut yhtään. 

Mitä tästä opimme? Joskus varastaminen kannattaa.