Eilinen pelko, ahdistus ja jännitys osoittautui ihan turhaksi. Sama lääkäri, jonka mielestä olisi pitänyt mennä vielä viikko sitten keskiviikkona yrittämään oli eilen sitä mieltä, ettei missään nimessä. Ainoa mistä oli huolissaan oli se, että käynhän nyt kuitenkin neuvolassa vaikka hän tuonne äitiysloman alkuun tämän todistuksen kirjoittaakin? Niinku että pardon, anteeksi ja excuse-moi? En tietenkään käy, ajattelin lopettaa kaiken seurannan tähän ja valmentautua synnyttämään kotona pelkkää vuorisuolaa ja piharatamoa syöden youtube-videoita katsellen.. 
No, kerroin tietysti lääkärille, etten ajatellut lopettaa systeemin tarjoamaa, varsin kattavaa seurantaa tähän vaan käyn kovin mielelläni sekä neuvolassa että tulevilla lääkärikäynneillä sun muilla. Muuten daami olikin sitten ymmärtäväinen ja tosi tsemppaava, toivotteli hyvää loppuodotusta ja muistutti, että lopussa kiitos seisoo. 

Lääkärikäynnin jälkeen työpaikalle, vähän hengailua asiakkaiden kanssa ihan vaan fiiliksen vuoksi ja sitten esimiehelle saikkulappua viemään. Rupattelua siitä, kuinka ihanaa vauvanvaatteiden viikkaaminen on (oli joo ekalla kerralla, nyt lähinnä vituttaa kun ymmärtää, että kokolappu vaatteessa on suuntaa antava ja täysin merkityksetön, sillä monet koon 56 bodyt ovat pienempiä kuin koon 50 ystävänsä jne..) ja sitten hieman taapertelua yhtä matkaa ulkoilmassa ennenkuin tiet erkanivat. Pakko sanoa, että mun esimies on kyllä kaikista paras kaikista. Siis todella. Huomauttaa asiallisesti jos on jotain huomautettavaa, mutta muuten voisin kyllä uskoa suurimmat salaisuuteni niskaansa eikä tarvitsisi hetkeäkään miettiä ettei kannattaisi. Tähän sairauslomaan on suhtautunut esimerkillisen ihanasti, kehoittanut tekemään kaikkea mitä en normaalisti tekisi ja muutenkin ollut todella kannustava. Pitää leipoa jotain töihin kun vien avaimet. Ihan kaikesta kun ei kykene kerralla luopumaan.. 

Iltapäivällä siirryin Prisman houkutteleviin kaarteisiin. Ruokakauppaostostelijana olen hypistelijä, tiirailija ja rauhallinen. Hermostun harvoin, hymyilen vastaantuleville (etenkin ruuhkassa, olen huomannut sen helpottavan kanssaostostelijoita) ja tykkään vertailla tuotesisältöjä sun muita. Mies taas on erilainen shoppaaja, tykkää tehdä ostokset nopeasti ja tehokkaasti eikä käsitä mun: "hei kato miten mahtavia oliiveja, pakko saada!" -huudahduksia laisinkaan. Tämä purkautuu huokailemisena ja jossain kohtaa itse ahdistun siitä kun mies huokailee, jännittää hartioitaan huomaamattaan ja ilmaisee jokaisella solullaan (ei tietenkään sano mitään), että ampuisi mielummin itseään jalkaan kuin ihailisi oliiveja. Että ei sitten kiinnosta yhtään, onko oliiveissa täytteenä kiviä, sipulia vai sitruunaa vai ehkäpä jotain muuta. On siis vähän niinkuin allekirjoittanut vaatekaupassa..
Ongelmaan löytyi ratkaisu helposti kun sitä hetken mietti. Mies lähtee kyllä mukaan kauppakeskukseen, mutta sen sijaan että tulisi huokailemaan ja ahdistumaan Prisman porttien sisäpuolelle niin meneekin läheiseen baariin yhdelle ja lukee kirjaa sen aikaa kuin allekirjoittanut shoppailee. Kokeiltiin tätä eilen ensimmäistä kertaa ja pakko sanoa, etten ole aikoihin ollut yhtä rentoutunut kaupassa kuin eilen. Soitin miehelle siinä vaiheessa kun lähestyin kassoja ja molempien yllätykseksi kaikkeen "vau mikä seinätarra!" / "onpa kiva kuppi, tarviinkohan tätä johonkin?" / "uskomatonta, oliiveja sardiinitäytteellä, pakko saada!" -säätämiseen ja massiivisten ruokaostosten sekä tuotesisältöjen ja kaikkeen muuhun kaupassakäyntiin liittyvään oli kulunut tunti. Ollessani kaupassa oli se komeampi meistä käynyt ostamassa Name It:istä paketillisen poikaharsoja, joten lonkerostaan oli saanut kulumaan vain puolet. Ei kuulemma haitannut, oli rentouttavin kaupassakäynti aikoihin! 

Illallinen koostui tortilloista ja kuin varkain iltakymmenen aikoihin nukahdin. Heräsin aamulla seitsemältä ja voi hyvää päivää mitkä olot. Virtsarakko muistutti keilapalloa, nivuset, reidet, alaselkä, häpykumpu ja kumppanit - kaikki tulessa. Kankea kävely vessaan ja helpotuksen huokaus niinkin pienestä kuin virtsarakon tyhjenemisestä. Olo oli kuin osteoporoottisella vanhuksella virtsankarkailua lukuunottamatta (sitä ei onneksi ole.. vielä ainakaan), mutta urheasti yritin kuitenkin vielä nukkua. Ihan vain pikkuhetken. Ei onnistunut. Kyljenkääntö sattui, oikealla kyljellä ei kyennyt hengittämään ja vasemmalla kyljellä lonkka oli niin kipeä, että itketti. Väsymystäkään ei oikeastaan ollut, olisin vain halunnut nukkua vähän vielä. Puolen tunnin taistelun voitti kroppa. Ylös, ulos, lenkille. Aamiainen ja pyykkikone päälle. Hyvän lauantain ainekset muotoutuvat pikkuhiljaa sitä mukaa kun kahvikuppi tyhjenee. Saa nähdä mitä tästä päivästä tulee.