Pippis tippui tänään melkein lattialle. Tilanne oli ihan samanlainen kuin ennenkin, istuin sohvalla ja vauva makasi sohvalla vieressäni. Sitten, sekunnin murto-osassa humps. Tarrasin refleksinomaisesti bodysta kiinni ja hämmennyksissäni varmaan pelkästään pidin alaspäin roikkuvaa lasta roikkumassa muutaman sekunnin ennenkuin kiskoin hänet ylös. Siinä vaiheessa alkoi jumalaton säikähdyshuuto (vauvalla, itsehän rupesin vain itkemään). Vauvan huuto kesti ehkä 15 sekuntia, mutta oma syke pysyi tasaisesti kolmessasadassa varmaankin tunnin. Selvisimme säikähdyksellä (tehokasta!) ja opin, etten enää voi jättää vauvaa hetkeksikään yksin mihinkään mattoa korkeammalle. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun tyyppi kiipeää itse sohvalle ja sitä myöten todennäköisesti sitten tippuukin sohvalta. 

Tiheän imun kausi, eli tuttavallisemmin TIK on jatkunut tänäänKIN. Tuntikausia tissittelyä ja pääsääntöisesti olenkin siis istunut, noussut välillä jääkaapille syömään niin paljon kuin kykenen ja sen jälkeen jälleen istunut ja imettänyt. Vettä on kulunut litratolkulla ja jossain vaiheessa hankittu urheilujuomapullo on kyllä maksanut itsensä takaisin suunnilleen sata kertaa jo tähän mennessä. Pienen ja suloisen, tehokkailla syömisillä varustetun tauon bebe piti iltapäivällä ja panosti semipitkiin, noin tunnin mittaisiin päiväuniin ja tsättäilyyn sekä leikkimattohengailuun. Jos kausi jatkuu vielä monta päivää niin boksille tallennetut sarjat ja elokuvat loppunevat kesken ja joudun joko turvautumaan television kokkausohjelmiin tai vaihtoehtoisesti kaivamaan Netflixistä jotain katsottavaa. 

Kello on taas yli puolenyön ja fiksu olisi nukkumassa. Tehokasta uniaikaa on jäljellä ehkä seitsemän tuntia, mutta koska TIK-yöherätysten määrä on antivakio niin vaikeaa ennustaa heräänkö yön aikana kerran vai kolmekymmentä kertaa.
Ennen vauvaa vietin nämäkin hetket punaviinin ja savukeaskin kanssa (olettaen etten ollut töissä/menossa töihin) ja heräsin öisin korkeintaan rakastelemaan villisti. En oikeastaan edes pohtinut yöherätysten määrää, koska saatoin mennä nukkumaan vasta aamulla. Paljon on muuttunut. Vaikka muutokset ovatkin positiivisia ja aidosti nautin elämästäni lapsen kanssa niin joitain asioita ihan tosissaan vain kaipaa älyttömän paljon. Tällä nimenomaisella hetkellä ehkä juurikin niitä öitä tupakan ja viinin kanssa. Kamalaa, surullista ja vähän rappio-alkoholisoitunutta kaivata moisia paheita, mutta ah! aika normaalia lopulta kuitenkin. Tavallaan myös lohduttavaa näin äiti-ihmisenäkin todeta olevansa edelleen ihminen heikkouksineen, paheineen (valkoviinitönikkä jääkaapissa, ei savukkeita) ja paheidenkaipuineen.