Tiedättehän ne päivät, jolloin kaikki menee niinkuin elokuvissa... tiettyyn pisteeseen asti. 
Aamulla heräsin aikaisin. Muistutin miestä ensimmäisestä perhevalmennuskäynnistä (vai muistuttiko mies allekirjoittanutta, en muista, mutta molemmat muistettiin), käytin koirat kahdessa erässä ulkona (sekalauma ja juoksut) ja ilman mitään ennakko-odotuksia olin töissä 15 minuuttia ennen kuin olin suunnitellut olevani edes ratikkapysäkillä. Aamu oli kuitenkin alkanut sutjakasti, kengät löytyi heti, eväät löytyi heti, ulkona ei satanut, ratikka ajoi pysäkille kuin tilauksesta, kaikki liikennevalot olivat vihreitä eikä mikään mennyt pieleen. Työpäivä sujui hujauksessa ja pääsin lähtemään töistä ajoissa. Peliaikaa oli tunnin verran ja siitä innostuneena lähdin miestä juna-asemalle vastaan. Kävinpä vielä kaupassakin pikaisesti purkkaa ostamassa. Treffit sovittiin suutarin eteen kello 14:30. 

14:30. Ei näy, ei kuulu. Puhelin tuuttaa varattua. Ihmisiä valuu ympärillä kuka minnekin. En hermostu, kyllä sieltä kohta tullaan. 
14:35. Tekstiviesti. Leppävaarassa, juna peruttu. Tulen asap. 
14:40 Hermostuttaa ja pieni kiukku nostaa päätään, koska on asap?! 
14:45 V***ttaa. Ihan suoraan, ei tulla millään ehtimään kolmeen mennessä pääkallopaikalle. 
14:49 Mies saapuu. Lähdetään kiitämään.

Tämän jälkeen ihmisiä on joka helkkarin tuutissa. Näkökenttään sattuu, ratikka menee nenän edestä. Seuraava ratikka on myöhässä. Hieman yli kolmen olemme ratikassa matkalla kohti määränpäätä, tekisi mieli jättää väliin koko homma. 15:10 saavumme perille tyylikkäästi myöhässä. Miehen vitsailu akateemisesta vartista ei naurata. Eksymme väärään paikkaan ja menemme neuvolan puolelle kysymään apua, mihin meidän oikein kuuluu mennä? Alakertaan, vastaa terveydenhoitaja. Kolmas kerros ja vasemmalle. Työtä käskettyä'. Portaat alas ja vasemmalle - ovi on lukossa, lukko ei aukea, itkettää. Mies sanoo, että ei haittaa, älä hermostu. Helppo sanoa kun olen jo hermostunut ja mojova elin otsassani sykkii hetki hetkeltä kovemmin ja kasvaa silmissä. Yläkertaan portaita pitkin, mitä tehdä kun ovet ovat lukossa? Jupinaa terveydenhoitajalle akateemisesta vartista, turhautumista ja pahan mielen purkamista. Terkka tulee avaamaan oven ja ohjaa oikeaan paikkaan. 
15:15 astumme ovesta sisälle juuri sopivasti kesken rentoutushetken, eli luonnollisesti häiritsemme aivan jokaista, joka huoneessa sattuu olemaan. "Hengitä rauhallisesti sisään...... ja ulos.. Tunne kuinka rentous valtaa kehosi.... omm, omm, dalai lama, ummmm mmm, rentoudu ummm mmm.." lähinnä ärsyttää. Meille järjestetään nopeasti tuolit ja istumaan päästyämme mies solahtaa samantien rentouden maailmaan. Ärsyttää vielä enemmän - kuinka se kehtaa, vaikka on laskenut aikataulunsa perutun junan varaan?! Sormet napisevat käsilaukkua vasten, syke on varmaan 200 ja keksin mielessäni montakin paikkaa, johon taustalla soivan rentoutuskasetin voisin työntää (ja miehen myös).
Harjoitus loppuu ja mies säteilee kuin uudestisyntynyt. Esittelykierros on käyty jo ennen kuin saavuimme, mutta ei haittaa: mies pahoittelee sujuvasti myöhästymistä, esittelee meidät molemmat ja muistaa lasketun ajan päivän tarkkuudella oikein. 

Jako kolmeen, yks-kaks-kolme, vähän niinkuin koulun liikuntatunneilla. Ensimmäinen ryhmä miettii raskaudenajan fysiologisia muutoksia, toinen ryhmä psyykkistä puolta ja kolmannelle lankeaa sosiaaliset muutokset. Siirrymme eri tiloihin pohtimaan annettua aihetta. Paljon keskustelua, aktiivisia tulevia vanhempia ja oikeaa innostusta. Oma fanaattisuus kaiken suhteen tuntuu ryhmäkeskustelussa hassulta kun muut äidit kuvailevat rauhan tunnetta ja syvää onnellisuutta kaikesta. Jokainen on miettinyt jo jotakin sen suhteen, kuinka elämä muuttuu ja miten maailma muokkaantuu ja oma olo on vähän niinkuin yksi isistä, jotka eivät ole vielä sisäistäneet vanhemmaksi tulemista. Ryhmätyöskentely loppuu ja siirrymme takaisin yhteiseen tilaan. Kiinnitän ensimmäistä kertaa huomiota muihin tuleviin äiteihin. Viikkoja on kaikilla kasassa suunnilleen saman verran ja mahan muotoa löytyy ihailtavan pienestä kadehdittavan suureen vauvankasvatusluukkuun. Ou mai, meitä siis todella on muitakin? Ryhmätyöskentelyn purku ja tauolle. Vessajonossa kokovartalopeili paljastaa levinneen takapuolen ja sen, että näytän todella ensisijaisesti vain lihavalta. Naamakin kukkii ja hiukset hapsottaa. Nopea tukansukiminen ja pieni sisäinen toive sen suhteen, että muutkin ovat juuri tulleet töistä ja ymmärtävät olomuodon. 

Tauon jälkeen imetystukijuttuja. Videonpätkää, keskustelua. Mies kuuntelee tarkkaavaisena, minä ihmettelen videolla näkyvää pientä vauvaa ja sisällä herää hetkellisesti hassu tunne siitä, että kohta meilläkin on tuollainen. Vauva potkaisee ehkä merkiksi siitä, että on tuntenut fiilikseni. 
Kaksi tuntia on päättynyt. Vielä jaetaan vauvan saapumiseen valmentavat kirjaset ja annetaan "kotitehtäviä". Perhevalmennus jatkuu tammikuussa. Pahoitellaan sitä, että loppupään kertoja joudutaan ehkä vähentämään ja voi siis olla ettemme tule näkemään kun vauvat ovat jo maailmassa. 

Matkalla ratikkapysäkille käydään miehen kanssa fiiliksiä läpi. Hyvä valmennus, sanoo mies. 
Ja tottahan se on, paljon kaikkea tavallaan uutta ja jännittävääkin ja ehkä miehen näkökulmasta ihan oikeasti uutta ja jännittävää: meillä naisilla kun tuntuu olevan tapana kirjoittaa googleen oire ja katsoa mitä tohtori G. vastaa. Lisäksi tuntuu siltä, että fyysisesti raskaana oleva osapuoli hakee ehkä automaattisesti enemmän infoa raskaudenaikaisista muutoksista kuin se toinen. 

Mies jatkaa ratikalla toiseen suuntaan ja itse matkaan kotiin. Rappukäytävän ulkopuolella etsin avaimia ja ystävällinen naapuri päästää sisään. Avainten löytyessä naurattaa jo koko päivä ja tuntuu siltä, että Karmakin on kääntynyt. Huomenna vielä töihin ja sitten pari viikkoa lomaa. Tulee tarpeeseen.