Ensimmäinen lentomatkailu bebekin kanssa takana. Sinne ja takaisin, elossa edelleen koko perhe. 

Ennen lentoa pelkäsin aivan älyttömästi. En edes koneen tippumista tai pahaa onnettomuutta vaan sitä, että pian mekin lukeudumme niihin perheisiin, joiden lapsi huutaa nousun, lennon ja laskun ajan. Niihin, joita olen itse vuosi-kaksi takaperin katsonut ikävästi ja pohtinut, onko vauvoja todella pakko raahata mukanaan joka paikkaan. Pelko ilmeni lähinnä järjettömyytenä: kotona olin kiukkunen ja pakkasin hoitolaukkuun kantoliinan, ylimääräisen tutin, pari lelua ja muutaman lastenlaulun sanat. Vaippoja noin kolmekymmentä ja kosteuspyyhkeitä viisi pakettia. Surffasin puhelimella internetissä (surkeiden sattumusten sarjan myötä olimme nettipimennossa) ja selvitin tapoja itkuisen vauvan rauhoitteluun, treenasin leukaluussa olevan pisteen painamista miehen leukaan ja totesin sen hyödyttömäksi siinä vaiheessa kun mies painui toiseen huoneeseen poskeaan pidellen ja käski minun rauhoittua. Herätys aamulla kello 8, nukkumaan kävin yöllä kolmelta itku silmässä ja pohtien, miksi helvetissä vauvojen kanssa pitää ylipäätään matkustaa yhtään Helsingin keskustaa kauemmaksi. 

Aamu alkoi hyvin ja rauhallisesti, herätyskello herätti perheen aikuiset kahdeksalta ja allekirjoittanut nosti yhä yöunilla olevan vauvan hoitopöydälle vaipan ja vaatteiden vaihtoon. Poika ilmoitti loukkaantumisensa alahuulen väpättämisellä ja pienellä kitinällä, mutta rauhoittui vaipan, vaatteiden ja maitohörpyn myötä. Vauva turvakaukaloon, kamat kasaan ja kohti ääretöntä. Autossa lapsi jatkoi uniaan. Hyvän suunnittelun vuoksi olimme kentällä ajoissa ja pääsimme tiputtamaan laukkujamme ruumaa kohden niinikään ajoissa ilman ylimääräisiä selkkauksia. Check-in kertoi koneen olevan ääriään myöten täynnä, joten mies lähti hakemaan kaukalon turvaksi softshelliä ja palasi takaisin suojapussi kainalossa vain, jotta kuulisimme kuinka koneesta on juuri vapautunut kaksikymmentä paikkaa ja saisimme sittenkin kaukalon matkustamoon. Kelpasi paremmin kuin hyvin, sillä ruumassa kulkenut turvakaukaloa tuskin voi enää järin turvallisena pitää. Turvatarkastut läpi nukkuvan vauvan kanssa ja portille. Vauva herää. Pieni paniikki sisällä nousee ja mielikuvat pää punaisena kiljuvasta vauvasta nostavat päätään. Mies käy vaihtamassa vaipan ja pääsemme koneeseen. Koneessa takapenkistä kuuluu pettynyt toteamus, että "Kato Rane, meillä onkin tälläinen pikkuversio matkakaverina *huokaus*". Vauva ei ennakko-odotuksista mitään ymmärrä, joten päätyy syömään, tämän jälkeen katselee hetken ympärilleen ja nukahtaa noin kolme minuuttia ennen koneen liikkeelle lähtöä. Nukkuu nousun, lennon ja laskun. Nousun aikana nyrkki eksyy suuhun, laskun aikana kulmat menevät kurttuun. Siinäpä se. 
Muutaman päivän loma mummolassakin sujui hyvin, kaikki ihastelivat vauvaa ja äiti-ihminenkin rentoutui loppua kohden toteamaan, että vaikka anopin otteet ovat aivan väärät niin poikansa kanssa olen kuitenkin hankkinut lapsen, eli tuskin lapsenlapsenkaan henki menee (lisäksi mainittakoon, että anoppi kyllä jossain kohtaa ymmärsi mistä vauvamme pitää ja mistä ei. Ymmärsi myös sen, mistä minä pidän ja mistä en.).
Paluulento koitti ja se sujui samalla tavalla kuin menolentokin sillä erotuksella, että poika jaksoi hillua jonkun hetken hereilläkin. Lisäksi keski-ikäinen nainen, joka ennen lentoa jupisi korvatulppien tarpeesta oli lennon päätyttyä hyvin hiljainen ja selkeästi hieman vähä-älyinen, sillä kovasti lennon jälkeen kehui meitä vanhempia lapsen hyvästä opettamisesta.

Kotiin päästyäni kävin työpaikalla anomassa vanhempainvapaata ja törmäsin samalla työkavereihin. Kohtasin mielenkiintoisen ilmiön, joka koostui seuraavista elementeistä: 

  • Vauvan koko
  • Vauvan käytös
  • Synnytyskokemus+Imetätkö+Kaipaatkojoduuniin

Vauvan kokoa on ilmeisesti kaikilla oikeus kommentoida. On totta, että vauva on pitkä eikä järin paksu. Otti silti päähän, kun työkaveri totesi, että: "Onpas se laiha!" Lisäksi jokainen kertoi, kuinka vauva on pitkä ja näyttää kolmekuiselta. Ihajees, paitsi että tyyppi on vajaa kaksi kuukautta vanha. Laihaksi pojan diagnosoinut myös ehdotteli vellien aloittamista.
Kiitti letuista, ei alotella. 

Toinen mielenkiintoinen ilmiö oli kysymykset vauvan käytöksestä. "Onkos ollut kiltti vauva?" "No ei kuule ole, vaan ihan saatanan tuhma. Vaikka kuinka kiellän ni ei vaan tottele." 
Ei vaan, oikeasti vastasin, että tuskinpa vauva voi kovinkaan tuhma olla ja vastaukseksi tuli tyhjentävä: "Kyllä koliikkivauvat voi olla." En jäänyt asiasta väittelemään, mutta toivoin ettei kyseisen ihmisen lapsilla ole ollut koliikkia. Noin puolet tapaamistani työkavereista kysyi onko vauva ollut kiltti. En vieläkään käsitä kysymystä kunnolla, mutta lisäkysymysten myötä ("Nukkuuko yöt kunnolla, itkeekö paljon,?") ymmärsin, että kiltti ja leppoisa vauva koostuu seuraavista ominaisuuksista:
- Nukkuu heräämättä noin 9h yössä (omassa sängyssä, tietty)
- Vähä-ääninen, mielellään äänetön. Jokeltelu ja iloinen nauru on ok. 
- Ei itke. 
- Jos sattuu itkemään, niin "ei se siihen itkuun kuole, kyllä voi vähän aikaa antaa huutaa"
- Viihtyy pitkään lattialla/sitterissä/sohvalla/missä tahansa muualla paitsi sylissä
Kiitti letuista, hankkikaa nukke. 

Lisäksi mielenkiinto synnytystä kohtaan ja imettämistä kohtaan oli valtaisa. Synnytyksen pystyi kuittaamaan nopeasti, että hyvin meni joojoo, mutta imettäminen voi.hyvää.päivää. 
Äiti-ihminen, jos täysimetät niin muista nämä: 
- WHO:n suositus puolen vuoden imettämisestä on tehty kehitysmaita varten. Ei nyt jumansviidu sivistyneessä Suomessa.
- Jos maito loppuu joskus parin-kolmen kuukauden kohdilla niin älä välitä, siskon kummin serkun kaimalle ja oikeastaan ihan jokaiselle käy niin. 
- On vähän epäkohteliasta imettää julkisilla paikoilla, että sikäli. 
Ja oma henkilökohtainen suosikkini: 
- On sillä lapsella isäkin.
Lettujen päälle vähän kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Imeytys aiheena ansaitsee ehkä jo oman postauksen, koska mitään nasevaa loppukaneettia ei oikeesti ole.

Kaipaanko jo duuniin? 

En.