Olen ollut äiti jo puolitoista kuukautta! Ihan uskomatonta. Bebe on vekkuli ja hauska ja ihan suoraan sanottuna nautin kotona olemisesta. Päiviin on tullut jo pieni rutiini ja oma itsevarmuus on kasvanut siinä määrin, että liikkeelle päästään lyhyelläkin varoitusajalla. Aamut alkavat yleensä kymmenen pintaan ja illalla päästään nukkumaan samoin kymmenen pintaan. 

Eilen meillä oli neuvolalääkäri. Pojalla on nyt pituutta 62 senttiä ja painoa 5550g. Pitkä jässikkä siis! Myös kyynärmakuu luonnistuu ja erityisylpeäksi tämän äiti-ihmisen teki toteamus siitä, että kyseessä on "kolmikuisen temppu". Vauva hymyili paljon ja oli oma valloittava itsensä. Neuvolalääkäri oli älyhuippu mies ja koska lyhyestä virsi kaunis niin kortissa luki tasan tämän verran: 

Ennen neuvolalääkäriä oli terveydenhoitajan tarkastus ja jälleen kerran heitän itselleni henkiset yläfemmat siitä, että tajusin vaihtaa terkkaria vauvan synnyttyä. Neuvolasta on nykyisin ihan aidosti hyötyä ja olen kohdannut henkilön, jonka kanssa synkkaa ihan älyhyvin. 

Aikaisemmin mainitsemani rytmittömyys taitaa olla kääntymässä rytmillisyydeksi. Luonnollisestikaan en laske sen varaan enkä luota siihen, että homma menisi pätkänkään vertaa luulemani mukaisesti, mutta hyvältä käy vaikuttamaan. 
Yöthän meillä nukutaan perhepedissä. Alunperin allekirjoittaneella oli aivan järjetön pelko siitä, että vauva rullaantuu alle tai jää väliin tai jotakin jos käymme perhepedin osoittamalle tielle, mutta kun vauva nostettiin sairaalassa takaisin osastolle päästyäni syliin niin tuntui siltä että siihen hän kuuluukin. Ja sille tielle jäi, sairaalan tarjoamaa vauvasänkyä ei käytetty muuhun kuin tavaroiden säilytykseen sillä poika oli sylissä koko ajan. Perhepeti on ennenkaikkea laiskan ihmisen valinta tai siltä se tuntuu. Illalla käymme nukkumaan samaan aikaan kymmenen pintaan (paitsi nyt on kesä sekoittanut jonkun verran ja helposti tulee valvottua lähemmäs puolta yötä). Vauva ölähtää epämääräisesti noin kello kolmelta, jolloin tökkään tissin suuhun ja jatkamme unia. Aamuseitsemän pintaan ruokaillaan uudestaan samalla tekniikalla ja sen jälkeen nukutaan kymmeneen. Paitsi niinä aamuina (kuten esimerkiksi tänään), jolloin allekirjoittanut on pirteä jo kahdeksalta ja saa nauttia rauhassa aamukahvin & koiralenkin kun vauva nukkuu isänsä kanssa... puoli yhteentoista. Joku miesten juttu pakko olla. 
Kymmenestä puolille päivin valvotaan, laulu-leikki-mitälie ja puuhaillaan mitä sattuu. Sitten tankataan ruokaa, torkutaan hetki ja hengaillaan lisää, ehkä syödään taas. Sitten tuleekin se omituinen osuus, eli iltapäiväpäikkärit, joita ennen vauva EI halua syödä. Ei vaikka kuinka tyrkytän. Vauva ei myöskään halua nukahtaa syliin vaan kun kello lyö aika tarkkaan kaksi ilmaisee poika olevansa väsynyt, haluaa parvekevaunuihin (tai mistäs minä tiedän minne haluaisi oikeasti, mutta parvekevaunuihin yleensä pääsee ellei olla lenkille lähdössä) ja nukahtaa sinne. Ja nukkuu epämääräisen ajan, yleensä vajaan tunnin jonka jälkeen syö ja sitten nukutaankin useampi tunti. Iltaisin vauva on vähän pidempään hereillä ja puuhaillaan niitä näitä, käydään ulkona ja chillaillaan. Ennen oikeita yöunia eli juurikin nyt vauva nukkuu pikkutorkut. Allekirjoittanut facebookkaa ja katselee television aarteita.. 
Puolitoista kuukautta takana ja loppuelämä edessä - äitiys on enemmän ässä juttu kuin uskalsin edes toivoa.