16.8
Poistin kaikki aikaisemmat tekstit, sillä ajattelin tästä lähin olla positiivinen ja jakaa pelkkää iloa ja valoa kaikelle kansalle. Aikaisempiin blogiteksteihin oli kerääntynyt lähinnä tunteita laidasta laitaan maaliskuussa tapahtuneeseen keskenmenoon liittyen. Viime maaliskuussa siis np-ultrassa rv 12+3 havaittiin alkion kuolleen kohtuun rv 8+5. Ennen np-ultraa keskenmenosta kertoi vain ja ainoastaan tunne siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Itkun, vitutuksen ja kaiken muun jälkeen alkoi matka kohti uutta plussaa. Koska kierrot heittelivät kohtalaisen paljon ja olivat pääsääntöisesti välillä 26-34, ovulaation tikuttaminen tuotti välillä oviksen bongaamisen ja välillä taas ei ja kaverit ympärillä plussailivat nopeammin kuin kanit konsanaan, oli fiilikset aika lailla epätoivoisetkin. Siispä tuntuu hassulta ja miltei absurdilta kirjoittaa tätä tekstiä.
Ensimmäinen hyvin hailakka, hädintuskin havaittava testiviivan kaukainen serkku ilmoitti olemassaolostaan tasan kaksi viikkoa ja yksi päivää sitten, jolloin menossa oli dpo 10. Koska harrastin ovulaatiotikuttelua sen suuremmin sen hyötyihin uskomatta, on ovispäivä aika tarkalleen tiedossa. Dpo 11, kp 26 ja rv 3+4 viiva olikin sitten jo ihan selkeä. Tai siis, helposti havaittavissa. Clearbluen digikin rallatteli seuraavana päivänä viikkoja olevan 1-2.
Koska neuroottisuus on tullut kuvioihin viime maaliskuussa tapahtuneen keskeytyneen keskenmenon myötä jatkoin tietysti testailua. 4+3 homma oli jo aika lailla selkeä, meille tulisi ehkä vauva huhtikuussa!
Tänään testattu viimeisen kerran ja ainakin CB:n digin mukaan HcG nousee niinkuin pitääkin.
Jännittää, pelottaa ja salaisesti olen innoissani. Oikeasti innoissaan pääsee olemaan varmaankin vasta np-ultran jälkeen, mutta eiköhän näilläkin jo jonnekin päästä. Mitään oireita kuukautisten poisjääntiä lukuunottamatta ei ole. Edellisellä kerralla oksensin valtoimenaan ihan alusta asti ja jatkuvasti, joten tällä kertaa koen oireettomuuden aika jeesjuttuna - ehkä tällä kertaa onnistuu kun alkukin on erilainen.
Kommentit