Eilen puhuttiin miehen kanssa kaikesta sellaisesta, mitä tehdään sitten kun jälkeläinen syntyy (esim. siitä, otetaanko hotellihuone että saadaan vuoronperään nukkua vai jätetäänkö edellinen asunto yksinkertaisesti myymättä). Illalla kävin nukkumaan onnellisena ja rakkaudentäyttämien hetkien saattelemana. 

Sitten se kauan pelätty ultra koitti. Kävelin käytäviä pitkin ihan sumussa. Mies oli lähtenyt töihin, koska ei halunnut osallistua koko koitokseen. Siellä sitten makasin yksin ilman ketään rentona kuin rautakanki ja tuijottelin kattoon. Jossain vaiheessa jo hetken ultrattuaan lääkäri pyysi, että katson screeniä ja helpotuksen huokauksen saattelemana totesin näytöllä pienen vauvan näköisen olennon. Ja lääkärin saatesanat, ne vainoavat vieläkin:
"Niin katsohan, tuossa noin pitäisi näkyä syke. Mutta ei täällä mikään sydän syki, pue vaan housut jalkaan niin puhutaan sitten jatkosta." 

Ymmärrettävää varmaan, että heräsin siihen paikkaan. Kello oli jotain 5 aamuyöllä, suuta kuivasi ja alavatsasta kouraisi. Oliko se enneuni? Vai pelkkä painajainen? 
En saanut enää unta. Koirat lenkille, itse suihkuun, aamiaista ja doppler esille.

Kello on nyt 9:15 enkä vieläkään ole uskaltanut kuunnella löytyykö sieltä sykettä.