Vai miten se nyt menikään. En voi käsittää miten lujaa aika juoksee.

Viimeistä työyötä viedään ja valvominen on sujunut teoriassa ihan kivasti - käytännössä aika... väsyneesti. Kroppa on tottunut jo siihen, että illalla ollaan kanttuvei viimeistään klo 22 eikä nukkuminen päivällä ole enää yhtä jees kuin ennen - vessahätä kun ei tunne vuorokaudenaikaa ja herättää kivasti muutaman tunnin välein. Uudestaan unen saaminen onkin sitten astetta hapokkaampaa kun on jo noussut ylös ja ehkä vessakäynnin lisäksi juonutkin jotain ja moikannut koirat jajaja...
Kuinkakohan kauan yötyön tekeminen on jees ylipäätään? Aika moni sanoo lopettaneensa yövuorot jossain vaiheessa, mutta mietin lähinnä sitä onko se pakollista ja jos on niin koska se tehdään.

Sydänäänien kuuntelusta on tullut pieni addiktio ja vaikka oon ollut sitä mieltä, että kotidoppler on vähän höyrähtäneiden hommaa niin pakko myöntää että se rauhoittaakin kummasti. Ehkä se on se kummitus nimeltä kkm, joka vaan saa aina kerta toisensa jälkeen epäilemään jälkeläisen hengissäoloa. Ihan joka päivä (eli kröhöm.. vain eilen, sitä ennen kokeilin kyllä intopinkeänä joka päivä...) en kuuntele sydänääniä, mutta on silti helpottavaa tietää että ne voi kuunnella kun siltä tuntuu. Google ystävämme kertoi toki myös kotidopplerin mahdollisista, todellisista ja kuvitelluista vaaroista, joten ehkä sekin on saanut himmaamaan vähän.

Pahoinvointi on läsnä edelleen ajoittain aina välillä ja nyt on oikeasti ruvennut huomaamaan, että on ihan pakko syödä semisäännöllisesti ellei halua oksennella päivälenkillä takapihan puskiin. Kohtu myös ilmeisesti kasvaa ainakin jossain määrin, koska epäsäännölliset ja nopeat alavatsakivut ovat jälleen löytäneet seuraamme.

Ultra on viikon ja kahden päivän päästä. Jännittää!