Ajatelkaa, jo 17. raskausviikko menossa! Tasan neljä viikkoa puoliväliin. Viikko ja seuraavana päivänä neuvola. Rakenneultraan neljä viikkoa ja kaks päivää. Aika siis kuluu huomaamatta, mukula kasvaa ja kehittyy toivottavasti juuri niinkuin pitääkin (arvatkaa vaan tekisikö mieli taas kipaista Femedaan pienelle ultrakäynnille...) ja oikeesti, rakenneultrasta jos selvitään ehjin nahoin niin joulu on ihan yhdentekevä: sitten odotellaan vaan niitä turvallisia viikkoja ja kun ne koittaa niin huh hah hei, odotellaan vauvaa! 

Koko beibiprojekti on oikeastaan ollut yhtä odottelua: ensin odoteltiin ykkösvauvaa, ja sen kohdalla odotus päättyi np-ultraan. Maaliskuussa odotus alkoikin ihan eri tavalla, odotettiin jälkivuodon loppumista ja sen jälkeen odotettiin mielenterveyden palautumista. Kun taistelutahtoa oli saatu tarpeeksi, niin elettiin neljän viikon sykleissä. Ensimmäiset pari viikkoa odoteltiin ovulaatiota ja sen jälkeen odotettiin sitä, kävikö tärppi. Tätä jatkettiin huhtikuusta elokuuhun ja vaikka näin jälkikäteen aika tuntuu oikeastaan tosi lyhyeltä etenkin kun plussa pärähti vahvana heti elokuun ekoina päivinä niin silti tuo aika tuntui todella pitkältä. Väsyttävältä ja turhalta, en olisi millään jaksanut kerta toisensa jälkeen pettyä uudestaan ja uudestaan. Seksikin muuttui vähän suorittamiseksi - pakko saada kaikki mulle heti tässä ja mielellään nyt! Noina kuukausina mietin miljoona kertaa sitä, miksi meille näin kävi. Kaverit ympärillä kasvatteli vauvamahojaan ja oma vatsanseutu pysyi edelleen litteänä ja tyhjänä. Muistutteli kokoajan siitä, kuinka kaikki olisi voinut mennä toisin, mutta ei sitten mennytkään. Tai siis, mitä järkeä koko hommassa oli? Vastaus saatiin oikeastaan vasta tämän nykyisen varhaisultrassa, jossa lääkäri kertoi kuinka nykyisin vain päätetään hankkia lapsi kuussa x, odottaa sitä viikkoja x ja synnyttää se päivämääränä x. Kuinka nykyisin unohdetaan niin helposti se, ettei lapsen saaminen ole itsestäänselvyys ja mietti siinä, että ehkä meidän menetyksen tarkoituksena oli oppia tämä asia. Opittu on eikä kyllä pidetä enää yhtään mitään itsestäänselvyytenä. Eihän ennen tuota ekaa menetystä osannut edes ajatella koko keskenmenon olevan mahdollista tai mietti aina, että ne tapahtuu kuitenkin spontaanisti poisvuotamalla tai niin aikaisin, ettei nainen edes tajua olevansa raskaana. No, oppipahan taas uutta. 

Mutta niin. Tähän raskauteen, takaisin iloisiin asioihin. Sydän jumputtaa edelleen. Ääni on jotenkin "vaimeampi" kuin ennen, mutta olen miettinyt mahdollisuutta siihen että istukka olisi jotenkin edessä ja vaimentaisi ääntä? Maha on ihan olematon, mutta tissit onneksi hyvinkin epäolemattomat, eli olemassa eli isot ja hauskat! Toisaalta mahan kasvun seuraaminen on ollut tosi hauskaa, koska alussa oli ihan hirveä turvotus ja nyt kun viikot kasvaa niin tulee lähinnä sellainen olo, että joku voisi ehdottaa jossain vaiheessa kuntosalikorttia enkä edes voisi siitä syyttää. Mutta ta-daa: Tässä mun aamumaha 16+0!  Ehkä vähän eri luokkaa kuin noi edelliset...

(ja joo, jätin daisarit tarkoituksella kuvaan, koska kattokaa nyt niitä! Huhhuh, melkein kun olisi silarit saanut!)