Vauva on vasta 2kk ja tuntuu jo nyt siltä, että mikään_ei_riitä. 

Nimiäiset saatiin kunnialla ohi ja ilmeisesti niiden järjestämisen (taino, maksamisen. Tein itse niin vähän että hävettää.) jälkeen olen tajunnut olevani kotona. Koko ajan vauvan kanssa, ei oikeita taukoja, ei sosiaalista elämää duunin kautta, kaikki on muuttunut. 

Kun nainen saa vauvan, nainen saa vauvan. Aikaisempi työnteko ja sosiaaliset kontaktit sitä kautta häviävät väkisinkin vaikka kuinka yrittäisi pitää yhteyttä ja käydä piipahtamassa. 
Kun mies saa vauvan, mies saa vauvan. Saa pitää työpaikkansa ja aikalailla ison osan muustakin elämästään ja kun mies viettää vauvan kanssa aikaa ja osallistuu lapsenhoitoon muut äidit huokailevat, että osallistuisipa meilläkin.. 

Olen kateellinen. Kateellinen miehille ja koko typerälle yhteiskunnan luomalle käsitteelle siitä mitä on äitiys ja mitä on isyys. Olen kateellinen miehelleni, joka saa herätä kellonsoittoon ja lähteä työpaikalle, viettää omaa aikaansa kotona ja muualla, saa istua täpötäydessä junassa ruuhka-aikaan ja tulla kotiin hymyilevän vauvan luokse, nauttia leikittämisestä täysin rinnoin ja käydä rauhassa suihkussa ihan juuri silloin kun sattuu siltä tuntumaan. 
Minullakin on omaa aikaa, mutta ihan eri tavalla kuin ennen. En enää lähde koirien kanssa lenkille silloin kun huvittaa napsvaan tai facebookaa tuntikausia siksi että pystyn siihen tai kirjoita tätä blogia silloin kun jotain jännää tapahtuu - nykyisin kirjoitan silloin kun ehdin vaikka pääkoppa kyllä vaatisi enemmän. Ehkä tässä elämänhetkessä vaikuttaa sekin, että vauva on aloittanut tiheän imun kauden, eli aikaisempien luksusyöunien sijaan olen herännyt yössä aina kahdesta seitsemään kertaan. Aamulla valvotun yön jälkeen nousen ylös vaikka kroppa huutaa lisää unta. Kahvi ei paikkaa olotilaa ja ainoa vaihtoehto on päiväunet vauvan kanssa. Päiväunet, joiden aikana pitäisi oikeassa elämässä tehdä jotain, pestä pyykkiä, imuroida, viikata sieviä vaatteita pieniin pinoihin ja kokata päivällistä. Ottaa pari sisustusvalokuvaa tähän blogiin ja kysyä mitä mieltä te, rakkaat lukijani olette uudesta sisustuksestani johon lapsi ja koirat mätsäävät viimeistä piirtoa myöten. 

Pienet vaatteet ovat edelleen kuivausrummussa, olen syönyt päivän aikana pari ruisleipää ja jugurttia, mies ehkä imuroi huomenna ja pyykit olen jättänyt pesemättä ettei tarvitsisi viikata yhtään mitään. 

Ja silti kaiken tämän keskellä pitäisi muistaa, että tämä hetki on lyhyt ja että kymmenen vuoden päästä nämä päivät tuntuvat vain pilkahduksilta meressä. SIlti tässä hetkessä väsyttää.

hand-normal.jpg