Kun on isäänsä tullut niin silloin se näkyy. Tänään siis moikattiin vauvaa, joka auliisti esitteli sukukalleuksiaan ja tuntui (isänsä tavoin) tuntevan niistä jotain alkukantaista ylpeyttä. Poika liikkui paljon, teki kuperkeikkoja minkä kerkesi ja syke huiteli siellä 156 hujakoilla kokoajan. Jos muuten niitä sykehommia muuten miettii, niin meillä on ihan sitä ekaa ultraa lukuunottamatta syke ollut aina yli 150, joten se ei täällä ainakaan pitänyt paikkaansa. Myös kiinalainen kalenteri huijasi tyttölupauksellaan. 
Viikkoja siis tänään 19+4 ja poika vastasi keskiarvoisesti viikkoja 20+0. Kallonmuoto oli kuulemma harvinaisen ihana ja selkäranka oli niin kaunis että saatiin siitä ihan kuvakin - aina on ilo olla iloksi ja vielä iloisempaa on lapsemme ilmeisen kaunis luusto. ru_3-normal.jpg

Meillä ultran suoritti erikoislääkäri, joka selitti kokoajan mitä kohtaa katsoo ja mitä tekee milloinkin. Varmaan siksikin innostui kallon muodosta, selkärangasta yms. niin paljon, koska tunnettu tosiasiahan on terveydenhuoltoalan henkilökunnan vähintäänkin erikoinen huumorintaju ja mieltymykset..
Istukka oli takaseinässä, lapsivettä normaali määrä, kohtu normaalin kokoinen ja vauvalla kaikki mahdollinen mitä selville saatiin kunnossa. Painoa 330g ja huudahdus: "Joo ei tämä halua sukupuoltaan piilotella, poika täältä on tulossa!" kruunasi kyllä koko keikan. Ensin tutkittiin ja sen jälkeen panostettiin perhealbumiin. Kaunis kuva kallosta jäi lääkärille muistoksi (oikeastaan ihan jees, koska allekirjoittanut näki siinä vain rinkulan..) ja niiden tilalle otettiin sitten muutama pönötyskuva. Vaikka Naistenklinikalla oli edelleen pieni kaaos ja julmettu tohina päällä niin oli silti ihanaa huomata kuinka paljon vaivaa sen eteen nähtiin, että vieteriukosta saatiin kunnon kuvat. 

ru_2-normal.jpg
"Sivuprofiili sinne perhealbumiin, nääääiiinn!"

ru_1-normal.jpg
"Katos vaan, saadaan tälläinen passikuva, oiku söpö!" 

Passikuvan kohdalla allekirjoittanut saattoi hieman tyrskähtää, koska ensimmäinen ajatus oli kutakuinkin kotikutoisen "I will haunt you at nights!" -elokuvan kansikuva. Mutta koska rakkaus on sokea ja kuulee huonosti niin luonnollisesti muutaman hetken jälkeen pääsee toteamaan, että hellanduudelis kun meidän poika onkaan suloinen! 

Ultrauksen lopuksi keskusteltiin pitkään ja koska ilman kyynelvirtaa ei vaan voi ultrasta lähteä niin sain pienen halvauksen kun kysyttiin että missä aion synnyttää. Mielessä vilahti samantien kaikki mahdollinen, mikä voi mennä pieleen ja kaikki viime päivinä tullut tsemppi ja synnyttelytahto katosi kuin tuhka tuuleen. Naistenklinikka on edelleen ykkösvaihtoehto kun se nyt sattuu olemaan lähimpänä Lastenklinikkaa.. Kättärillehän me päästään jos kaikki menee hyvin, koska rakennushanke. Enivei, lääkäri oli tämänkin asian suhteen tosi tsemppaava ja ihana fiilis jäi kun kehoitti pyytämään neuvolasta lähetettä keskustelutuokioon lääkärin kanssa, olemaan iloinen jos neuvolan terveydenhoitaja kovin huolehtii kohdun normaalista koosta ja iskee lähetteitä eteenpäin, koska silloin pääsen katselemaan meidän täysin normaalia poikaa ihan huvikseni ja puhumaan, puhumaan ja puhumaan vielä kerran näistä kaikista tunteista mitä raskaus ja lähestyvä synnytys aiheuttaa. Tuumasta toimeen ja pelkoja taka-alalle, lainasin meinaan iltalukemista: 

synnytyskirja-normal.jpg

Oletteko te lukeneet jotain kirjoja tai muuten jotenkin valmentaneet itseänne koko hommaan? Onko hyviä pelonpoistovinkkejä? Kipua en pelkää, mutta elävän lapsen haluan ja pienen Pippelssonin menettämistä pelkään tautisen paljon.