No ei sentäs, vajaan kolmen? Liikaa silti sekin, päänsärky vaivaa ja ei varmaan vähiten liiallisten ajatusten vuoksi.

En ymmärrä miten on ollut niin tavattoman vaikeaa kirjoittaa tänne mitään. Liian paljon tapahtuu lyhyessä ajassa ja tuntuu siltä että jossain kohtaa ei vaan yksinkertaisesti enää kiinnosta jakaa itsestään yhtään enempää kuin on pakko. 

Olen kokenut raskausajan pääsääntöisesti aika helppona. Kaikenlaista kremppaa on ollut, mutta silti tuntuu siltä että tämä on ollut enemmän helppoa kuin vaikeaa ja että voisin viettää koko homman samalla tavalla jatkossakin. Itsensä kanssa taistelut töistä poissaolemisesta on suunnilleen voitettu ja olotila on ruvennut olemaan vähemmän luuseri asian suhteen. Työhön orientoituneena ja todella vähän poissaolevana raskauden takia poissaoleminen on tuntunut vähän lintsaamiselta, vaikka ihan jokainen solu kertoo siitä, että näin on hyvä ja kuuluu ollakin. Ensimmäistä kertaahan sairauslomalle jäätiin joulukuussa kesken yövuorojen, palattiin töihin tammikuun puolivälissä, hengattiin töissä vajaa viikko ja samantien takaisin kotiin - koska tilanne oli lähtenyt taas huononemaan ja kaveriksi oli saatu vielä vähän koholla oleva verenpaine. Kolme viikkoa sairauslomaa - voi paska. Ihan tosissaan. Itketti silloin ja ainoastaan ihanaakin ihanampi työnantaja sai olotilan kutakuinkin sellaiseksi, että kehtasin poistua kotoa ja ymmärsin todella tämän olevan vain ja pelkästään oikea vaihtoehto. Lääkäri määräsi lepoa ja verenpaineseurantaa ja kontrollikäynnin viikon päähän. Silloin tilanne paremmanpuoleinen, joten verenpaineseurantaa jatkettiin vielä viime keskiviikkoon, jolloin tilannetta kontrolloitiin puhelimitse. Tätä ennen otettiin labroja, virtsanäytteitä ja sen sellaista.
Viime keskiviikkona sitten puhelin soi. Olin todella tyytyväinen verenpaineisiin ja niin oli lääkärikin. Labrat puhtaita kaikilta osa-alueilta ja omakin fiilis semijees. Sitten sieltä tuli se lause: "Olisko susta ihan mahdotonta mennä käymään töissä?" 

Mitäpä siihen vastaamaan, että ei se mahdotonta ole, ei tietenkään, kyllähän mä töitä osaan tehdä ja sopertelua siitä että se ei ehkä kuitenkaan ole järkevää kun nyt viime kerrallakin tilanne meni niin nopeasti miksi menikään ja totaalilukkiutuminen. En saanut suustani sanallakaan mitään siitä, että nukun öisin vähän huonosti koska lonkat, supistuksia on käytännössä päivittäin etenkin rasituksessa ja maha rupeaa olemaan vähän tiellä kun pitäisi saada sata kiloa lattialta ylös. Miksi sen pitikään kysyä, että onko ihan mahdotonta mennä töihin? Ei? Tietenkään! Ei musta ole mahdotonta ampua itseäni jalkaankaan, mutta tietysti jos tilanne sitä vaatii niin ammunhan minä vaikka se johtaisikin kävelykyvyn hetkelliseen menettämiseen... Lääkäri toki kysyi vielä, että millaista työtä teinkään. Vastasin totuudenmukaisesti fyysisesti raskaasta hoitotyöstä muutaman lauseen ja sitten tuli kuningasehdoitus - oikea ratkaisu koko hommalle: "Joo, no sitten voitais tehdä silleen että meet maanantaina töihin ja tulisit keskiviikkona sitten tänne takaisin. Et sä pysty töitä tekemään, mutta lopetettaisiin sitten toi yrittäminenkin."
Kiitos näkemiin, sovitaan joo näin, klik kiitos hei, punainen luuri. Itketti. Raivostutti. Tuli ihan sellainen olo, että mennään sitten - synnytetään vaikka työpaikan käytäville jos ei muuta, mutta vaivaksi en tasan ole enää kenellekään.
Iltalenkki koirien kanssa ja rettivalinta väärinpäin, eli sen sijaan että lenkki olisi alkanut alamäellä se päättyikin ylämäkeen. Ylämäen huipulla allekirjoittanut hengitteli syvään ja mies koirien kanssa odotteli tuttuun tapaan että supistus menee ohi ja päästään jatkamaan matkaa. Pakkasessa tärisevä mieheni sitten kysyi, että ihan tosissaniko ajattelin mennä tekemään töitä kun yksi vähän isompi ylämäki keskeyttää koko matkan, että ymmärränkö todella miten älyvapaata koko homma on. Ymmärränhän minä, ei omassa ymmärryksessä mitään vikaa ole missään vaiheessa ollutkaan. Kotiin lyllertäessä suunnitelma oli jo lähes selvä: keskustelisin neuvolantätini kanssa. Ammatillisesti, asiallisesti ja aiheesta. Menisin tarvittaessa päivystykseen, mutta töihin en enää. Onneksi on tuo mies, kiitos Luojalle siitä, että edes joku takoo päähäni joskus järkeä ja vaikkei pääni sitä ihan heti vastaanottaisikaan niin onneksi kertoo hyvin selvin sanankääntein, että hänen lapsensa on miljoona kertaa arvokkaampi kuin muutama viikko työpaikalla. 

Keskiviikon lääkäridraaman ja siitä seuranneen sotasuunnitelman jälkeen olo onkin helpottanut tavallaan. Stressaa vieläkin jonkin verran ja ilmeisesti stressi aiheuttaa päänsärkyä tai sitten kyseessä on taas joku hormooni, joka kuuluu asiaan. Päänsärky poistuu Panadolilla ja nukkumisella, eli onneksi hoidettavissa. Semisti ruvennut ahdistamaan nuoruusiän migreenin palaaminen, mutta ei sentäs vielä. Väsymys on muutenkin jotain ihan älytöntä, voin nukkua kevyesti 12 tuntia yössä ja päiväunet päälle. Hemoglobiini oli 119, eli sitäkään ei voi syyttää tästä olotilasta.. päätellään siis taas että kuuluu asiaan. 

Eipä tästäkään avautumisesta ollut juuri mitään hyötyä, mutta saipahan taas joitain ajatuksia huonosti jäsenneltynä ulos pääkopan syövereistä. Ärsyttää olla näin perisuomalainen, perityöorientoitunut, perikohtelias ja idiootti. Miksei ole selkärankaa sanoa, että oikeesti en voi tehdä mun työtä enää niinkuin sitä kuuluisi tehdä? Että ei meillä ole mahdollisuutta istua toimistossa tekemässä paperihommia, että kevyempi työ ei vaan ole vaihtoehto. Joskus pitäisi kehdata ja todella toivon, että neuvolan terkalla on joku syvääluotaava analyysi ja idea tämän tilanteen purkamiseen. 

Paljon sanottu ja paljon unohdettu. Yritän aktivoitua taas, todella. 

Ps. Virallinen raskaustesti näytti positiivista, eka suonikohju JA raskausarpi bongattu.