Nykyisin tuntuu vähän siltä, että kirjoittelu jää herkemmin. En sitten tiedä mikä stressinpurku onkaan menossa kun en yksinkertaisesti saa ajatuksiani ulos. Tai saan, mutta väärissä paikoissa.. Ja aina hävettää kun käyn katsomassa kuinka moni tännekin on eksynyt, vaikken mitään ole saanut itsestäni ulos - hormonit jeesaa aika paljon tässäkin asiassa ja tänään pillitin ensimmäistä kertaa sen takia etten ole jaksanut mitään tänne kirjoittaa vaikka aika moni ihminen tämänkin blogin päivittäin tuntuu avaavan. Anteeksi siis, ystävät hyvät ja rakkaat!

Yhtäkaikki, sunnuntaina poksahti 32+0 ja eilen täytin vuosia. Synttärimeiningit oli kohdillaan, huippisikä 25, kukkia, kakkua, pepsimaxia ja sushia ja päivän kruunasi illan "yhyy miks oon näin muodoton pallo" -moiverrus. 

​

Sushi tehtiin itse, koska sain synttärilahjaksi aivan mahtavan sushimasiinan! Sellaisen tötterön, mihin laitetaan sisälle riisiä ja täytteitä ja sitten isketään vähän levää päälle ja avot. Eroa itsekäärittyyn ja rullailtuun en huomannut, mutta ehkä sellainen oli. Kakkua jäi vielä puolikkaan verran ja lounaaksi söin päivän vanhat sushit eikä tuntunut sekään missään, ehkä kun täytteinä oli vain ns. turvallisia tuotteita niin makukaan ei tule vanhaksi niin nopeasti? 

Kukkia saan mieheltäni joka vuosi ainakin synttärinä. Yleensä myös vuosipäivänä ja joskus ihan muuten vaan. Lempivärini vaaleanpunainen esiintyy yleensä kimpussa jollain tavalla ja tänä vuonna kimppu oli jotenkin niin keväinen, niin ihana että hymyilyttää vieläkin kun sitä katselen. 

En tiedä olenko ainoa, mutta ennen kovin itsenäisenä ihmisenä huomaan tulleeni vähintäänkin läheisriippuvaiseksi raskauden myötä. Häiritsee itseänikin, että päivän kohokohta on se kun mies tulee kotiin. En jaksa olla yksin kovinkaan kauaa ja vaikka päivät on täynnä mahdollisuuksia niin ei vaan pysty. Tai siis, väsyttää joka päivä fyysisesti paljon. Väsymys on niin kovaa, etten oikeastaan jaksa tehdä yhtään mitään. Päiväunia en kuitenkaan halua ottaa, sillä pelkään missaavani jotakin nukkumalla. Siis mitä? Tiedän kuulostavani täysin järjettömältä, koska eihän tässä mitään järkeä ole. Näin vanhenemisen kunniaksi ajattelinkin kasvaa ihmisenä, aikuistua vähäsen ja ruveta nukkumaan päivisin silloin kun väsyttää ja vielä kun on mahdollisuus. Voihan se olla, että vaikka toimiikin? 
Tavallaan tuntuu myös siltä, että spontaanius on kadonnut johonkin. Vaikka joka päivä olisikin jotakin ohjelmaa niin silti tarve viettää aikaa miehen kanssa on aivan älytön etenkin, kun en oikeastaan edes halua tehdä mitään. Huomaan itsekin, että oikeastaan tarve olla miehen kanssa ei varsinaisesti ole halua olla miehen kanssa - riittäisi ihan hyvin että tyyppi istuu vieressä sohvalla tekemässä ei-mitään. Pelottavia piirteitä, toivon että menee ohi ja päivä päivältä kallistun enemmän sen puolelle, että lonkkakipuineni ja mahoineni pääsen kuitenkin aika helpolla kun miettii mitä kaikkea tuleva isä joutuukaan kestämään..

Viimeisenä, muttei vähäisempänä (onneksi olkoon Fujin jeeee!!!), haetaan meidän vaunut viikonloppuna. Ehkä vähän aikaista, mutta pääseepähän tekemään postausta sitten niistä jos ei muusta :) 
Tänään aloitan riippumattomuushaasteeni ja lähden spontaanisti etsimään kirpputoria. Huomenna olen ehkä spontaani ja vietän yhden reitin verran ratikassa - olen haaveillut siitä aika pitkään mutta jostain syystä en koskaan toteuttanut. 
Myös hyvät ideat ovat kalliita - miten ihmeessä te saatte päivänne kulumaan silloin kun töihin ei ole asiaa ja kotona on jo siivottu moneen otteeseen? Liikuntaharrastukset tauolla köpöttelyä lukuunottamatta ja jumiutuminen kotiin uhkaa? Help needed, anyone?