21.4 oli ihan samanlainen aamu kuin moni muukin tähän mennessä. Ihan tavallinen aamu sillä erotuksella, että sinä aamuna pienen ihmeemme matka kohti tätä maailmaa alkoi.

Heräsin ensimmäisen kerran 5:30 supistukseen. En pitänyt sitä minään, sillä supistuksia oli tullut pitkin raskautta aina puolivälin jälkeen ja loppuraskaudessa useammin. Vessakäynnin jälkeen jatkoin siis uniani ja heräsin seuraavan kerran seitsemältä –jälleen supistukseen. Vielä tunti unta ja tämän jälkeen supistukset pakottivat jo ylös sängystä. Kahdeksalta aamulla supistus tyhjensi vatsan ja ensimmäistä kertaa ajattelin olisiko synnytys alkamassa. Viikkoja oli kasassa 41+1.

Synnytyssuunnitelmani oli hyvin luonnonmukainen. Toivoin voivani olla kotona mahdollisimman pitkään ennen varsinaista synnytystä ja toiveeni avautumisvaiheen suhteen olivat selkeät:


AVAUTUMISVAIHE

  • Omaan tahtiin, ei kalvojen puhkaisua mikäli se on mahdollista.

  • Langaton ”käyrillä olo”. Ei stressiä sydänäänten rekisteröinnistä ellei erityistä syytä huoleen ole.

  • Ei scalp –anturia ellei se ole pakollista.

  • Ei oksitosiinia.

  • Paljon liikkumista tai mikä itsestä tuntuu hyvältä.

Toivoisin kätilön tukevan minua täysin ja luottavan kanssani kykyyni synnyttää. Toivoisin, että lääkkeellisen kivunlievityksen sijasta minulle tarjottaisiin lääkkeettömiä vaihtoehtoja ellen erikseen pyydä lääkkeellistä kivunlievitystä (siinä jossain vaiheessa mahdollisesti tulevaa huutoa, jossa toivon epiduraalia, spinaalia, lobotomiaa ja koomaa ei lasketa).

KIVUNLIEVITYKSEEN

  • TENS

  • Amme

  • Suihku

  • Hieronta

  • Akupainanta/akupunktioneulat

  • Aquarakkulat

  • Kauratyynyt

  • Jumppapallo

  • Säkkituoli? Onko olemassa, onko mahdollista käyttää?

  • Lisähappi

Toivon, että minulle kerrotaan koska on viimeinen hetki saada lääkkeellistä kivunlievitystä esimerkiksi puudutteiden muodossa mikäli selvästi vaikutan siltä, että sitä tarvitsen tai kaikkien käytettävissä olevien lääkkeettömien kivunlievitysmenetelmien kokeilemisen jälkeenkin sitä pyydän.”


Säännölliset supistukset alkoivat heti kahdeksalta ja tulivat noin viidentoista minuutin välein. Join kaikessa rauhassa aamukahvia, söin pari leipää ja odottelin tulevaa. Tiesin, että ensisynnyttäjillä homma yleensä kestää ja päätin puuhailla perusjuttuja niin pitkälle kuin kykenen. Kävin sanomassa miehellekin, ettei tämä varmaankaan mitään ole, mutta supisteleepa nyt kuitenkin. Puoleen päivään mennessä oli jo aika selvää, että synnytys on käynnissä –supistukset olivat tihentyneet alle kymmeneen minuuttiin ja aina välillä sai jo vähän keskittyä siihen mitä tekee. Mies teki lounaspatongit ja harkitsi töihinlähtöä. Minä kannustin, että mene, mene. Kahden aikaan mies lähti töihin viritettyään ensin selkääni Babycare TENS –laitteen läpyskät. Laite auttoi välittömästi ja hallinnan tunne aina supistuksen tullessa lisääntyi huomattavasti. Lähdin lenkittämään koiria ja joku hormonimyrsky sisällä laittoi olotilan samaan aikaan odottavaksi, innostuneeksi ja haikeaksi. Yksi matka oli päättymässä ja toinen alkamassa, ihan pian näkisin pienen lapsemme ja hyvästelisin raskausajan.


Kotiin saavuttuani supistukset tulivat reippaasti alle kymmenen minuutin välein. Kolmen jälkeen vitsikäs sisareni laittoi tekstiviestin, jossa tiedusteli olenko jo synnyttänyt -olihan LA jo mennyt ja hän oli unohtanut ruveta pommittamaan aiheesta kun laskettu aika koitti. Vastasin homman olevan työn alla ja siten projektimme eteneminen selvisi ensimmäiselle ”ulkopuoliselle” hahmolle. Lenkillä oli sattunut pieni takaisku ja huomasin toisen TENS-lapun irronneen. ”Voi paska” oli ainoa ajatukseni siinä kohtaa ja päädyin ajattelemaan luolanaisia, keskiajalla eläneitä naisia ja ylipäätään kaikkia niitä, joilla ei edes TENSiä ole ollut mahdollista kokeilla. Lisäksi, olihan minulla vielä yksi läpyskä oikeassa paikassa kiinni eli jotain sekin ja peilin sekä ihoteipin avulla sain viriteltyä toistakin lappusta paikoilleen jotenkuten. Viiden jälkeen aloitin täysin imbesillin tekstaamisen sisareni kanssa. Kerroin, kuinka päällä on hyvä boogie ja ”zen mind” ja vielä varttia vaille kuusi valittelin, kuinka kyseessä saattaa olla väärä hälytys, sillä ”sattuu ehkä liian vähän” (tämä olikin mantrani Kätilöopistolle pääsyyn saakka, jossa kerrottiin ettei kyseessä todellakaan ole väärä hälytys). Pohdin myös, voisiko rentoutusmielessä ottaa lasillisen viiniä ja kerroin ikävästä takapakistani TENSin kanssa.

Tässä kohtaa ”hädässä ystävä tunnetaan”. Sisko tarjoutui tulemaan paikanpäälle liimaamaan läpyskät takaisin paikalleen. Kieltäydyin, koska kotonaan on kuitenkin vauva ja taapero ”eikä tää synnytys vielä ehkä kuitenkaan käynnissä ole” -kello oli himppasen yli kuusi ja supistukset tulivat noin viiden minuutin välein, kestivät minuutin verran ja sattuivat todella paljon. Varttia vaille seitsemän tiedustelin ottaisiko sisareni vauvansa mukaan mikäli tulisi jeesaamaan TENSin kanssa. Kuulemma ei, vauva jäisi kotiin isänsä kanssa. Kiitollisena tartuin tarjoukseen ja kirjoitin viestin: ”Ei kiirettä, mut et sit naura tai mitään. Näytän aika urpolta aina välillä.” Sisko lupasi pyhästi olla nauramatta ja kertoi duunanneensa samaa jo pari kertaa. Lohdutti.


Pysyin liikkeellä koko ajan. Aamulla kahdeksalta olin aloittanut liikkumisen ja loppua ei näkynyt, supistukset pakottivat liikkumaan, nojaamaan eteenpäin, liikkumaan, nojaamaan eteenpäin. TENS oli paikallaan ja vaikka sisareni tarkoitus oli vain iskeä lätkät paikalleen ja lähteä (toiveeni mukaisesti) jäi hän kuitenkin paikanpäälle. Tuli kävelylle mukaan, painoi akupisteitä ja muistutteli rennosta leuasta. Aina kun hoin, että ”tää on varmaan vaan jotain harjoitussupistelua” hän muistutti rennosta leuasta ja kertoi rauhallisesti, ettei kyseessä ole harjoitussupistelu. Toi suklaata, kehoitti juomaan. Joskus kahdeksan jälkeen rupesi vihjailemaan, että mies olisi ehkä hyvä soittaa kotiin. En suostunut, koska ”ei sattunut tarpeeksi” ja ”en halua mennä sairaalaan liian aikaisin”. Yhdeksän jälkeen supistuksissa ei juuri taukoa näkynyt ja kellottaminen kävi mahdottomaksi. Puoli kymmenen pintaan ilmoitin koiranhoitajalle, että todennäköisesti joutuisi hoitamaan huomisen aamulenkin ja että vaihdan lakanat niin pääsee meille nukkumaan. Sisko ilmoitti miehelle, että kotiinlähtö saattaisi olla paikallaan samalla kun itse hölisin taustalla, ettei ole mitään järkeä tulla kotiin, koska kyseessä on varmaankin vain joku harjoitussupistelu. Puhuin muutaman sanan puhelimessa mieheni kanssa ja kerroin, että kaikki on ihan hyvin, voi hyvin olla töissä, mutta en nyt pysty puhumaan enempää kun sattuu niin saatanasti. Yllättävää kyllä, hän lähti tulemaan kohti kotia. Vaivihkaa jossain välissä siskoni oli pakkaillut sairaalakassiin sieltä puuttuvia asioita. Mieheni saapuessa tavarat olivat kasassa ja minä olin liikkeellä. En yksinkertaisesti kyennyt olemaan paikallani vaikka olisin halunnut. Liikuin, nojailin eteenpäin milloin seinään, milloin pöytään ja sängynreunaan ja nojailin taas eteenpäin. Sivukorvalla kuuntelin, kuinka siskoni puhui mieheni kanssa. Ei kiinnostanut vaan mietin lähinnä sitä kuinka noloa on mennä sairaalaan tässä vaiheessa ja entä jos olen siellä liian aikaisin. Soitin Kätilöopistolle joskus kymmenen aikoihin ja Kätilöopistolta toivottivat tervetulleeksi, kehoittivat tulemaan paikanpäälle. ”Haikaranpesä, kerros viisi”. Vitkuttelin kotona kunnes jossain vaiheessa rupesi tuntumaan siltä, että olisi hyvä lähteä.


Automatka oli aivan järkyttävä. Sattui jumalattoman paljon, rentous oli muualla ja olo tuntui epätodelliselta. Matka tuntui kestävän ainakin tunnin vaikka todellisuudessa se taitettiin alle kymmenessä minuutissa. Verkkokalvoille on syöpynyt yksi risteys ja sen punaiset valot. Pungen itseäni penkistä ylös, sillä istuminen tuntuu kammottavalta, paikallaan ei pysty olemaan ja vieressä seisovan auton kuskilla on kauhistunut ilme. Valot vaihtuvat vihreiksi, mies lohduttelee: ihan kohta ollaan perillä, ei kestä enää kauaa. Kun auto pysähtyy pomppaan pystyyn. Kävelen, pysähdyn supistuksen tullessa ja nojaan mieheeni, kävelen sitten taas. Melkein perillä.


23:10. Virallisesti olemme osastolla 21.4. klo 23:10. Kätilö tekee ulkotutkimuksen, toteaa sikiön olevan raivotarjonnassa ja antaa käsikopelolla painoarvioksi 4,1 kiloa. Sisätutkimuksessa todetaan kohdunsuun olevan takana ja kadonneen, reunojen olevan pehmeät ja kohdunsuun olevan sormelle auki. Puoliltaöin saan aquarakkuloita ja akupunktioneuloja kipua helpottamaan ja puolen tunnin päästä laitosta kipu on ehkä helpottanut hieman, mutta neuloja poisotettaessa oksettaa. Kätilö tuo säkkituolin ja kehoittaa nojailemaan siihen sängyn päällä. Yhden jälkeen pyydän lisää aquarakkuloita, mutta sen sijaan että elimistöni löytäisi niistä helpotusta en kykene vastaanottamaan muuta kuin yhden rakkulan sillä pistäminen sattuu jumalattoman paljon. Pysyn liikkeellä, kroppa ei kykene olemaan paikoillaan vaikka mieli käy väsyneeksi. Haluan lähteä kotiin ja ehdotan sitä sekä miehelle että kätilölle. Kätilö ehdottaa sisätutkimusta ja kellon lyödessä kaksi ja sisätutkimus kertoo kohdunsuun olevan kolme senttiä auki ja että kalvorakko pulloittaa. Jäämme sairaalaan. TENS rupeaa ahdistamaan ja revin laitteen irti. Sovin ihanaakin ihanamman kätilön kanssa, että kun siirtymävaihe 8-9 senttiä auki koittaa ja toivon epiduraalia, lobotomiaa, mitä tahansa helpottavaa niin kannustavat edelleen lääkkeettömyyteen ja uskovat kanssani kykyyni synnyttää. Kyselen jälleen ammehuonetta, mutta se on edelleen varattuna. Kätilö kirjaa toiveeni koneelle ja ehdottaa suihkua. Sikiön sydänääniä kuunnellaan piuhojen päässä, sillä langaton käyrilläolo ei ole mahdollista siinä hetkessä. Sydänäänet vaihtelevat hienosti 126-148 välillä.


22.4


Yön tunnit etenevät nopeasti. Kipu on lamaannuttavaa ja pakottaa liikkeelle, ravaan suihkun ja sängyn väliä. Sängyllä kykenen olemaan kontaltaan tai oikeastaan jossain vaiheessa en edes enää kykene, mutta on pakko. Liikkeellä, konttausasennossa, liikkeellä, etunojassa. Mies on ihana, lämmittää kaurapussia aina kun olen sängyllä, antaa kätensä puristettavaksi ja tulee kanssani kylpyhuoneeseen, katselee kun olen suihkussa ja on läsnä. Suihkussa itkettää, sattuu niin paljon. Mies ei sano mitään, häntäkin sattuu.

Kuudelta aamulla yöllinen kätilö tekee viimeisen sisätutkimuksen: kohdunsuu takana ja neljä senttiä auki. Mies käy lämmittämässä kaurapussin ja uuden aamun sarastaessa otan supistukset vastaan uusin voimin sillä vaikeimmat sentit ovat jo takana ja pian meillä on vauva.


Aamuvuoron kätilö kera opiskelijan käy tervehtimässä. Kertaamme toiveemme synnytyksen suhteen ja lähdemme tämän jälkeen kävelylle, takaisin osastolla lupaamme olla viimeistään 9:30. Tullessamme takaisin on vastassa langattomat käyrät -vihdoin. Tunnen oloni väsyneeksi ja nälkäiseksi, elimistö huutaa ruokaa. Supistukset tulevat harvemmin, vain noin viiden minuutin välein enkä kaipaa kivunlievitystä.


Kotona tehty jättikokoinen patonki uppoaa sisuksiini ennätysvauhtia. Kello on hieman yli 11 ja sisätutkimuksen jälkeen kätilö ehdottaa kalvojen puhkaisua. Ei vielä, muistan ajatelleeni, ehkä sitten päivän päätteeksi. Sovimme pohtivamme asiaa. Kahden pintaan sovimme käyvämme kävelyllä ja tämän jälkeen voisimme katsoa kalvojen puhkaisua uudestaan. Ulkona sää on kirkas, aurinkoinen, ihana. Kuljen nurmikolla paljain jaloin enkä välitä ohikulkijoista. Supistukset tulevat taas alle viiden minuutin välein ja mietin, kuinka kaunis päivä onkaan, aika hyvä päivä syntyä. Jossain vaiheessa kipu vie takaisin osastolle. Osastolla aloitan taas ravaamisen suihkun ja sängyn välillä. Supistusten välissä kokeilen jälleen keinutuolia todetakseni etten kykene siinä istumaan. Vain pystyasennossa ja etunojassa sekä kontillaan, ehkä jo tässä vaiheessa luonto yritti kertoa ettemme ole ihan heti valmiita tämän synnytyksen osalta. Tai ehkä jo aikaisemmin, mutta en vain tajunnut.


Ammehuone vapautuu. Kalvoja ei puhkaista ja uusi toivo herää -kyllä tämä tästä. Ennen ammeeseen menoa otetaan taas pätkä käyrää, kaikki kunnossa.
Kivunlievityksenä amme on unelma. Kiputuntemus on täysin erilainen ja supistukset ovat pitkästä aikaa täysin hallinnassa. Mies pääsee levähtämään hetkeksi ja lillun ammeessa yli tunnin.


Supistukset ovat nyt kivuliaampia kuin aikaisemmin ja tulevat edelleen alle viiden minuutin välein. Ammeesta ylösnoustessa supistukset ovat tuhat kertaa pahempia kuin aikaisemmin. Saan jälleen langattomat käyrät kannettavakseni. Vauvan syke on yli 170, mutta ei hätää, johtunee ammeesta. Liikun, puhkun ja puhisen. Sattuu vietävästi ja kun synnytystä on takana 34 tuntia pyydän Paracetamolia, jota olen säästänyt hätätilannetta varten. Kivut ovat kovemmat kuin aikaisemmin ja aina supistuksen tullessa mies painaa selkää, lämmittää vähän väliä kaurapussia sopivaksi. Ei jätä hetkeksikään ja on läsnä kokoajan, ihana kaikinpuolin. Vauvan korkeiden sydänäänien vuoksi en saa enää mennä ammeeseen kivunlievitystä hakemaan, joten ainoa ja tähänastisista paras kivunlievitysmuoto on menetyksen partaalla ellei vauvan sydänäänet laske. Lääkäri piipahtaa huoneessa, tarkistelee vauvan sykkeitä ja päätyy kalvojen puhkaisuun. Vauvalle laitetaan Scalp-anturi. Kello on 18:15.


19:15 vauvan sykkeet ovat nousussa ja perustaso 170. Oma lämpöni mitataan ensimmäistä kertaa, 37,0. Varmasti työlämpöä, toteamme. Kivut ovat infernaaliset. Kroppa huutaa väsymystä, mutta lepääminen ei onnistu. Itkettää, vessassakäynti ei onnistu, sattuu. Varttia vaille yhdeksän illalla kätilö tilaa labroja, CRP, PVK ja X-koe. Koska en kykene virtsaamaan kätilö päätyy katetroimaan. Kipu on lamaannuttavaa eikä supistusten hallinta onnistu. Kroppa on yksinkertaisesti loppu, niin loppu. Kätilö on ihana, keskustelee ja kuuntelee. Ehdottaa kivunlievitystä, jotain vahvempaa kuin Panadol. Kokeilen ilokaasua. Oksennan valtoimenaan kaiken sen vähän mitä olen saanut juotua. Sisätutkimus kertoo, että olen viisi senttiä auki. Vauva on virhetarjonnassa, pää jotenkin vinossa. Vauvan sykkeet ovat edelleen liian korkeat ja sykekäyrä turhan monotoninen. Kätilö konsultoi lääkäriä kipupiikistä, jota ei kuitenkaan voida antaa vauvan sydänäänikäyrän vuoksi. Kätilö ehdottaa epiduraalia, kertoo asiansa hyvin pehmeästi. Kertoo, etten ole yhtään huonompi synnyttäjä sen jälkeen, muistuttaa kuinka upeasti olen jaksanut. Toteaa, että kenen tahansa elimistö on väsynyt tälläisen puristuksen jälkeen ja kertoo faktat sellaisina kuin ne ovat. Lähtee pois ja kehoittaa miettimään asiaa hetken. Kätilön poistuttua huoneesta mies kysyy, haluanko todella epiduraalin. Olen ylpeä ja rakastunut: vaikka mieheni on joutunut katsomaan tätä näytelmää tuntitolkulla siitä taatusti nauttimatta on hänellä silti pokkaa varmistaa haluanko todella niinkin radikaalia kivunlievitystä.


21:20 suostun epiduraalipuudutukseen. Tässä kohtaa päätökseen vaikutti mies ja upeista naisista muodostunut taustajoukko, jota en voi kylliksi kiittää kaikesta tuesta ja tsempistä synnytyksen aikana. Epiduraalipuudutus valmistellaan. Puhdistusaine mikälie tuntuu selässä lämpimältä, toimii miltei kivunlievityksenä yksistään. Kätilö avaa suoniyhteyden ja aloittaa Ringerin tiputtamisen.
21:45 anestesialääkäri laittaa epiduraalipuudutuksen. ”Kiitos, herra Anestesia” minun kerrotaan sanoneen. Epiduraalipuudutus on taivas.

Labravastaukset saapuvat, CRP on 75 ja leukosyytit 16,6. Lääkäri aloittaa antibiootit, ensin yhtä ja sitten toista. 23:30 nukahdan. Supistuksia ei enää tunnu, sikiön sydänäänet piirtyvät edelleen monotonisina, mutta perustaso on laskenut alle 170. Kivunlievitys on siis auttanut vauvan sydänäänien osalta, mutta vienyt minulta kokonaan supistustuntemukset pois.


23.4


Nukun tunnin ja herään vessahätään. Kaikista suunnitelmistani huolimatta olen täynnä letkua ja piuhaa, taistelutahto ja voimaannuttava fiilis on jossain ja päällimmäisenä tunteena on enää väsymys. Epiduraalipuudutus on antanut kolme tuntia lähes kivutonta oloa. Pikkuhiljaa kivut ovat kuitenkin palaamassa ja miehen tsemppauksella jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Mies muistuttaa hengitystekniikasta, rennosta leuasta, kehoittaa pysymään liikkeellä.
Puoli yhdeltä yöllä sisätutkimus kertoo, ettei tilanne ole edennyt mitenkään. Edelleen viisi senttiä auki, vauvan pään ”puikulapahka” työntyy kanavasta ja vauva on edelleen väärässä asennossa. Supistuksia ei enää juuri ole, elimistö on täysin lopussa. Oksitosiini on jo aikaisemmin aloitettu hyvin pienellä annostuksella ja nyt sen nopeus nostetaan 25ml/h. Kätilö muistuttaa oman kropan kuuntelemisesta ja kannustaa kontilleen ja etunojaan, pysymään pystyssä ja kertoo kuinka tilanne on edelleen hallinnassa ja vauvalla hyvin aikaa vaihtaa asentoa. Epiduraalin ensimmäinen lisäannos annetaan 01:15 ja vauvalla aloitetaan Scalp-rekisteröinti.

Nukun puoli neljään. Kohdunsuu on edelleen viisi senttiä auki, vauvan KTG on ollut monotonista, mutta vauva onneksi reagoi tutkimukseen. Jossain vaiheessa Scalp irtoaa ja sydänäänet katoavat siksi kokonaan aiheuttaen allekirjoittaneessa pientä paniikkia.


Supistukset tulevat parin minuutin välein. Epiduraalin tuoman täydellisen kivuttomuuden jälkeen elimistö ei kestä enää yhtään kipua. Ehkä kivuttomuus 36 tunnin kipumaratonin jälkeen toi kipukynnyksen alas? Kuka tietää. Pysyn liikkeellä ja tsemppaan itseäni miehen avustuksella hengittämään oikein, pysymään rentona. Langattomat käyrät eivät piirrä supistuksia eivätkä vauvan sydänääniä. Ei hätää, sanoo kätilö. Kaikki on ihan hyvin, johtuu Scalpin irtoamisesta, tunnetko kuinka vauva liikkuu. Piuhojen päässä tarkistetaan tilannetta aina välillä.
Neljän jälkeen aamulla lääkäri tulee tarkistamaan tilannetta. ”Hyvin olet jaksanut”. Laittaa vauvalle Scalp-anturin ja minulle IUP-mittarin, jolla mitataan kohdun supistelua sisältäpäin. Liikkeellä oleminen on kannattanut ja kohdunsuu auennut lisää, nyt jo 6-7cm auki. Epiduraalipuudutuksen toinen lisäannos annetaan 4:30. Auttaa, vaan ei enää samalla tavalla. Kipu on läsnä ja pysyy, vauva möyrii, hallitsen itseni jollain tavalla. Kuudelta kohdunsuu on auennut jo 8-9 senttiin. Vauva on edelleen virheasennossa ja lääkäri toteaa vauvan syntyvän tänä aamuna ”tavalla tai toisella”. Mieli kirkastuu, taistelutahto herää aivan uudella tavalla: jos tässä vaiheessa sektioidaan on koko homma ollut täysin turhaa. Oma lämpö on nousussa, 37,6. CRP on myös noussut ja on nyt 99. Työlämpöä, sanoo kätilö. Kohta on ohi, pysy liikkeellä. Antibioottien tippuessa vaellan pitkin synnytyssalia. Mies vaeltaa mukana. Vauva möyrii, kääntyy, pyörii vallattomasti. Miehen käsi on jo mustelmilla, supistukset sattuvat älyttömän paljon ja puhekykyni on jo kadonnut enkä saa supistusten tullessa aikaiseksi muuta kuin epämääräistä mölinää.

Puoli seitsemältä annetaan epiduraalin kolmas lisäannos, jolla on enää vain hetkellinen vaikutus fyysisesti, mutta henkisesti valtava. Puoli yhdeksältä aamulla osastonlääkäri ja synnytyslääkäri tulevat aamukierrolle ja tarkistavat tilanteen. Kohdunsuu on auennut ykdeksään senttiin, mutta reunaa on vielä oikealla puolella jäljellä. Vauva on kääntynyt oikeaan asentoon, kyllä tämä alateitse ulos saadaan. ”Ylös, seisomaan, liikkeelle, jaksat hienosti!”. Vielä yksi vaivainen sentti ja reunan sulatus, sitten edessä olisi loppusuora. Oksitosiini tippuu lähes täysillä, on tippunut jo hyvän tovin. Elimistö ei ole tuottanut pitkään aikaan omia supistuksia ja kivunlievitysreseptoritkin ovat sammuneet. Pidän lähinnä eläimellistä mölinää, murinaa kenties? Hiukset tarttuvat miehen paidan nappiin kiinni ja olo on hetkellisesti niin sidottu, että riuhdon itseäni kuin viimeistä päivää. Suutun ja huudan, miksi mieheni pukee päälleen napillisen paidan jos ei sitä kerran osaa käyttää. Raivotessani aukean viimeisen sentin ja haluan ponnistaa. Seison sängyn vierellä kun mies soittaa kätilöä huoneeseen. Kätilö pyytää minua piipahtamaan sängyllä, jotta voi tarkistaa kohdunsuun tilanteen.


9:05 kohdunsuun todetaan olevan täysin auki ja saan luvan ponnistaa. Olen puolihuomaamattomasti jäänyt sängylle puoli-istuvaan asentoon enkä tunne varsinaista ponnistamisen tarvetta. Oksitosiini luo kuitenkin supistukset , joihin lisään tahdonvoiman ja aloitan ponnistamisen. Ponnistan täysillä. Monta kertaa ja uudestaan. Huudan täyttä kurkkua. Rauhallinen ja rento ilmapiiri on jäännyt vain sanoiksi synnytystoivelistaan ja huudan perkelettä, karjun ilman sanoja. ”Seuraava haetaan Kiinasta” on viestini miehelleni. Ehdotan sektiota kun pää näkyy eikä enää vetäydy takaisin. Kätilö kannustaa kokeilemaan vauvan päätä, sanoo että pian on ohi. Supistusten aikana tunnen pelkkää kipua. Jätän pari supistusta väliin, ei vaan huvita, ei enää jaksa, ponnistamisen tarvetta ei ole. Kätilö valaa uutta uskoa ja kehoittaa olemaan ajattelematta edellistä tai tulevaa supistusta: go with the flow, kokeile vauvan päätä. Haluan vaihtaa asentoa, mutta en pysty. Yritän ja kätilö kyselee miten haluan, mutta lopulta ponnistan koko ajan sängyllä puoli-istuvassa asennossa vasen jalkani kätilön lanteella.
9:59 hän on täällä. 9 pistettä. Täydellinen vauva. Kätilöt kuivaavat vauvaa ja minä totean osaavani pitää häntä kuivaamattakin. Vauva nostetaan iholle ja samantien hän aloittaa tissin hamuamisen. ”Isänsä poika”, mies naurahtaa. Jäämme odottelemaan istukan syntymistä ja lupaamme soittaa kelloa jos jotain kysyttävää tulee. Vuotoakin on vain nimellisesti, 200ml. Ohi on, toteamme vihdoin.

Vauvahuumassa aika kuluu, ihailemme sormia ja varpaita, mies soittaa äidilleni ja omalleen. Kätilö käy välissä tarkistamassa onko kaikki kunnossa. Istukka ei ole vielä puolen tunnin päästä synnytyksestä syntynyt, mutta toiveideni mukaisesti jatkan ensi-imetystä ja pyrimme siten saamaan istukan irtoamaan. Taustalla tippuu oksitosiini supistuksille tukea tuomaan. Kun synnytyksestä on kulunut tunti istukkaa yritetään irroitella Cytotecillä. Neljä kappaletta suoraan peräsuoleen. Tähän mennessä vuotoa on 900ml. Kätilö vaikuttaa hieman hermostuneelta. Uusi annos oksitosiinia on tippunut siitä asti kun edellinen loppui. Tiputusnopeus on täysillä ja hieman ylikin eikä hoitovastetta käytännössä ole. Puoli kahdeltatoista lääkäri saapuu huoneeseen ja yrittää irroittaa istukkaa napanuorasta vetämällä. Pyydän lääkäriä lopettamaan ja sanon, ettei istukka irtoa ja että kiskominen sattuu. Lääkäri toteaa puhelimitse kollegalleen, ettei istukka inahdakaan. Vauva lupsauttaa tissin suusta ja nukkuu levollisesti. Lasken sormia monta kertaa, miten pieni ja täydellinen ihminen.


Tässä vaiheessa mielikuvat rupeavat jo hieman hämärtymään. Kätilöt toimivat yhtäkkiä kovin nopeasti, ravaavat huoneesta ulos ja takaisin. Puhun mieheni kanssa hetken rauhassa, mielessäni ymmärrän tilanteen olevan epänormaali ja toivon ettei mieheni käsitä mitään siitä mitä ympärillä tapahtuu. Toinen kätilöistä kysyy kapaloidaanko vauva vai ottaako mies ihokontaktiin. Mies riisuu paitansa ja ottaa vauvan rintaansa vasten, istahtaa keinutuoliin ja on haltioissaan. Huoneeseen on kärrätty toinen sänky, jolle minun pitäisi siirtyä. Olen jo siirtymässä sängynlaidalle istumaan ja tavoittelemassa lattiaa jalallani kun ympäriltä kuuluu, että ”ei, ei noin!”. Sängyltä toiselle sängylle, ei lattian kautta. Huomaan siirtyessäni vuotavani jonkun verran verta ja totean kätilölle, että olen kyllä tottunut veren näkemiseen, ei tarvitse hermostua. Sitten on jo kiire. Sänky rullaa kovaa vauhtia ja hississä kätilö sekoittaa coctailin jotakin. Hilirimpsis, vitsailen kulauttaessani lääkelasillisen kohtalaisen pahanmakuista liuosta kurkustani alas. Päässä käy pyörimään.


Leikkaussalissa paikalla on koko tiimi, helahoito. Parhaiten muistan anestesialääkärin, ihanan vaalean naisen, joka istuu vieressäni koko ajan ja juttelee niitä näitä. Aluksi istukkaa yritetään irroittaa Nalador-infuusion avulla. Anestesia on hoidettu epiduraalin kautta ja se toimii valloittavasti, olo on humalainen ja vieressäoleva anestesialääkäri tekee fiiliksestä rennon. Leikkaussaliajasta en todellisuudessa muista juuri mitään, pieniä väläyksiä sieltä täältä ja osa saattaa olla ihan omaakin kuvitelmaa, joten tositapahtumat olen saanut selville kirjausten ja lääkäreiden keskustelun kautta.
Nalador-irroitusta yritetään parikymmentä minuuttia, mutta istukka ei puhu ei pukahda, joten päädytään käsinirroitukseen. Käsinirroitus starttaa hyvin ja istukka saadaan irroitettua. Muutamia hyytymiä irtoaa ja minä muutun pahoinvoivaksi. Saturaatiot laskevat ja saan lisähappea. Ilokaasu on jättänyt niin isot traumat, että hamuan viiksiä pois nenältäni ja totean hyvin sammaltavasti, etten halua ”tota ainetta”. Lisähappi siirretään annettavaksi maskilla ja kauaksi naamastani. Vastustelemaan en pysty, sillä unenomainen tila voittaa jälleen ja noustessani havaitsevaan tilaan en kykene puhumaan vaikka kuulenkin kaiken. Kirjaukset ja myöhemmin käyty keskustelu lääkärin kanssa kertovat, että tässä vaiheessa vuoto on runsastunut ja toimenpidettä suorittava lääkäri on joutunut kutsumaan paikalle apuvoimia sekä puristamaan kohtuni kiinni käsivoimin, sillä vuoto on ollut niin runsasta. Anestesialääkärin äänen muistan hyvin, sillä hän puhuu ja kertoo edelleen koko ajan mitä tapahtuu. Vuodon rauhoituttua avustava lääkäri on tarkistanut ultralla, että istukkamateriaalia on jäänyt kohtuun ja kaapinut kohdun vielä uudestaan. Vuotoa on 3500ml ja sitä korvataan jääplasmalla ja punasoluilla. Lisää oksitosiinia, Cytoteciä peräsuoleen ja mieleen jäänyt hoitajien vitsailu siitä, miten facebookissa pyörivä arkihaaste ei ymmärrä mitään perusarjesta. Tämän muistan selvästi, sillä yksi hoitajista toteaa kuinka tästä saisi vähän erilaisen arkihaastekuvan. Toinen hoitajista hörähtää, minä tunnen oloni nöyryytetyksi maatessani haarat levällään puolustuskyvyttömänä leikkurin pöydällä.


Anestesialääkäri seuraa heräämöön. Jano on päällimmäinen tunne. Ensin jano, sitten vauva. En tiedä edes lapseni mittoja. Yritän lahjoa henkilökuntaa antamaan minulle vettä. Lupaan, etten kerro kenellekään ja että voimme vaikka lukita pyörämme vierekkäin. Kukaan ei suostu antamaan minulle vettä ja olen erityisen loukkaantunut. Horkka on hirveä, mutta lämpöpeitto tuo unen. Herätessäni ensimmäistä kertaa kysyn, onko minusta todella otettu kuva facebookin arkihaasteeseen. Hoitaja vakuuttaa, ettei kukaan voisi ottaa kuvaa facebookiin vaikka haluaisikin ja kertoo, että myös hoitajien kuvaaminen on kielletty. Nukun jälleen ja kun seuraavan kerran herään on anestesialääkäri vieressäni lapseni mittojen kanssa. 4150 grammaa ja 53 senttiä. Iso poika. Nukahdan uudestaan käsinkirjoitettu lappu nyrkkini sisällä.

Neljän jälkeen pääsen osastolle. Mies makaa sängyllä vauvan kanssa, vauva on ollut koko ajan paidan sisällä ihokontaktissa. Lapsi nostetaan syliini ja pienessä hetkessä vauva rupeaa hamuilemaan rintaa. Imetän ja puhun miehen kanssa. Mies näyttää valokuvia ensimmäisestä kylvystä ja kertoo vauvan nukkuneen koko ajan. Kätilö tuo mehua ja mehukeittoa sekä opastaa miehelle virtsapussin tyhjennyksen. Minut on katetroitu ja tajuan sen vasta siinä hetkessä.
Illalla pyydän lupaa nousta jalkeille kävelemään hieman. Selitän sekopäisenä siitä, kuinka olen kyllä tottunut kävelemään, minulla on koiria. Kätilö saa kuitenkin minut vakuutettua siitä, että sängyssä pysyminen on ihan viisasta ja kompromissiratkaisu, jossa saan nousta sängyn laidalle istumaan (ilman vauvaa ja vain jos mies on samassa huoneessa...) tuntuu voitolta. Yökkö saapuu jossain vaiheessa ja kysyy, mihis vauva yöksi laitetaan. Totean vauvan nukkuvan vieressä. ”Jahas”, hän vastaa.


Ensimmäinen yö sujuu hyvin. Mies herää ottamaan vauvan aina kun haluan vaihtaa kylkeä sekä vaihtaa vaippoja epämääräisen määrän. Hoitajat tarkistelevat vauvan vitaaleja muutamaan otteeseen ensimmäisen vuorokauden aikana ja kaikki on kunnossa. Imetys sujuu ja ainoa häiritsevä tekijä on molemmissa käsissä olevat tipat, jotka vaikeuttavat vauvan käsittelyä. Kysyn mahdollisuutta päästä edes toisesta tipasta eroon, mutta koska antibiootit tippuvat edelleen ja verenhukkaa korvataan yhä nii n molempien käsien suoniyhteydet on pidettävä auki.


24.4


Torstai on toivoa täynnä. Olen ollut äiti jo vuorokauden verran. Vauva syö ja nukkuu, avaa välillä silmiään ja tuijottaa. Meistä molemmista otetaan labroja, mutta muuten homma sujuu omalla painollaan. Vauvan CRP on noussut 17:sta. Turvotus on valtavaa ja muistutan Jabba the Hutin ja Johanna Tukiaisen rakkauden hedelmää. Pyydän jälleen lupaa nousta seisomaan ja kätilö hakee huoneeseen itselleen kaverin, jotta koppaajia olisi enemmän. Hemoglobiini on 87 ja omasta mielestäni ”ihan jees”. Nousen pystyyn, pidän silmät auki ja voittajafiiliksin kävelen vessaan. Katetri irroitetaan ja tunnen itseni jälleen ihmiseksi.
Synnytyksessä mukana ollut kätilö hoitaa perhettämme aamun ja käymme synnytyksen läpi kohta kohdalta. Kätilö vastaa moneen kysymykseen, kertoo ettei mitään olisi voinut tehdä toisin ja lopputunnelmana pohdimme yhdessä, miten vältimme jättimäiset repeämät (sain kolme nimellistä tikkiä), sektion ja vauvakin on kunnossa. Pohdimme yhdessä synnytyksen pitkää kestoa ja kätilö veikkaa avautumisvaiheen pituuden johtuneen puhtaasti vauvan virheasennosta. Vaikkei enää tarvitsisi tsempata hän kertoo silti, miten hyvin jaksoin ja kuinka nätisti kuuntelin omaa elimistöäni. Kätilöä naurattaa edelleen uhkaus seuraavan lapsen hakemisesta Kiinasta ja ennen poistumistaan hän toivoo tapaavansa meidät seuraavan kerran kolmen vuoden sisällä. Seuraava kerta olisi todennäköisesti erilainen, harva synnytys kestää viisikymmentä tuntia.

Kuluu muutama tunti ja huoneeseen astelee lääkäri keskustelemaan kanssamme synnytyksestä. Käymme synnytystä läpi ja lääkäri kertaa kanssamme kohta kohdalta tapahtumat ja paneutuu huolella saamaani kivunlievitykseen sekä kertoo istukan käsinirroituksesta. Tarkistaa moneen kertaan, jäikö meille kysyttävää ja onko vielä jotakin. Ei ole, ei. Toivomme pääsevämme mahdollisimman nopeasti kotiin. Sovimme, että pääsemme kotiin kun minut voidaan siirtää suun kautta otettaville antibiooteille, jos vauvan crp ei nouse ja jos vauva pääsee lääkärin tarkastuksesta läpi. Hän veikkaa kuitenkin, että aikaisintaan lauantaina kotiuttaminen on ajankohtaista.


25.5


Perjantaiaamu alkaa labroilla meistä molemmista, labrahoitaja pahoittelee kun on niin ajoissa. Kahdeksan pintaan huoneeseen viipottaa nainen, joka kyselee onko meistä otettu jo labroja. Vastaamme myöntävästi ja hän selkeästi pettyy. Esittelee itsensä tutkijaksi, joka tarvitsisi näytteitä keskostutkimusta varten, jonka tarkoituksena on selvittää onko olemassa geeniä joka altistaisi keskoisuudelle. Jos geenin saisi kiinni pystyttäisiin keskoisuuteen varautumaan jo raskausaikana ja siten hankittua keskosvauoille lisää kohtuaikaa. Keskoslasten vanhempien lisäksi tarvitaan verrokkiryhmäksi vanhempia, jotka ovat itse syntyneet täysiaikaisina ja joiden vauvat ovat syntyneet täysiaikaisena. Verinäytteet äidistä ja isästä, mutta jos labrat on jo otettu niin eipä mitään, eipä mitään. Käärimme molemmat hihamme, ”Not so fast”, tietysti osallistumme.
Aamuvuoron kätilö on mieletön pakkaus. Kokemusta miljoonan vuoden edestä, tsemppihenkeä koko osaston puolesta ja asennetta vaikka muille jakaa. Esitämme toiveemme kotiinpääsystä ja hän varmistelee, että todellako ja kun kysymme mitä oikein teemme sairaalassa hän pohtii asiaa kanssamme. Lupaa konsultoida lääkäriä iv-antibiootin lopettamisesta ja varaa vauvalle lääkäriajan kotiinlähtötarkastusta varten. Jos pääsemme molemmista läpi niin kotiovet ovat auki.
Synnytyksessä ollut anestesialääkäri pyyhältää huoneeseen jossain vaiheessa aamupäivää. Pahoittelee, ettei eilen päässyt piipahtamaan ja että on paikanpäällä vasta nyt. Ihailee vauvaa ja sen jälkeen käymme hänen kanssaan leikkaussaliosuuden ja heräämöajan läpi. Hän tarkistaa, jäikö kysyttävää, onko vielä jotain. Ei ole, ei mitään.
Vauva pääsee lääkärintarkastukseen. Paino on tippunut 10,6%, joten kotiinlähtö on tyssäämässä siihen. Aamuvuoron kätilö on onneksi mukana, näyttää lääkärille rintaani puristaen siitä tipan maitoa ja kertoo, että sunnuntaina vauvan paino on noususuuntainen ja ettei sairaalaan jäämiselle ole mitään perusteita. Lääkäri konsultoi silti vanhempaa kollegaansa ja saamme kotiutumisluvan kunhan tulemme sunnuntaina takaisin painokontrolliin. Myös synnytystä ja minua hoitanut lääkäri toteaa, että antibiootit voi siirtää suun kautta annettaviksi. Vauva saa ensimmäistä kertaa vaatteet päälleen, käymme aamun kätilön kanssa synnytyksen läpi ns. kotiinlähtöhaastattelun muodossa. Annan synnytykselle arvosanaksi 8. Kätilö käy uloskirjaamassa meidät, tulostaa pyynnöstäni kaikki minusta kirjoitetut paperit ja toivottaa hyvää jatkoa, sanoo muutaman tsemppaavan sanan ja sen jälkeen olemme vapaita lähtemään. Kamat kasaan, mies käy autolla hakemassa turvakaukalon. Viimeinen vilkaisu perhehuoneeseen ja kotia kohti. Ulkona paistaa aurinko ja me aloitamme yhteisen matkamme perheenä. Maailma ympärilläkin hymyilee.



---

Itse synnytys oli kaukana suunnittelemastani, mutta Kätilöopiston upea henkilökunta ja synnytyksen perinpohjainen käsittely ei jättänyt varsinaisia traumoja. En ole peloissani enkä kammoksu ajatusta synnyttämisestä, mutta silti tätä kirjoittaessani itkin monessa kohdassa, sillä synnytyksen tapahtumiin palaaminen yksinkertaisesti tuntui niin pahalta. Nyt vauva on jo melkein kuusi viikkoa vanha ja yhteinen matkamme perheenä on vasta aluillaan. Niin paljon takana, mutta mikä seikkailu meillä onkaan edessä! Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Vielä en ole ihan sinut synnytyskokemuksen kanssa ja joudun varmasti palaamaan siihen vielä useamman kerran ennenkuin kykenen toteamaan itselleni, että epiduraali tuli tarpeeseen, tein minkä kykenin ja että ensi kerta on erilainen. Onneksi lopputulos on täydellinen.