Viikonlopun vietimme Tallinnassa. Syitä oli monia, mutta päällimmäisenä lienee vuosipäivän vietto (oli jo aikaisemmin, mutta vuorotyön vuoksi juhliminen hieman siirtyi) ja se ihana tosiasia, että joskus on mukavaa kun joku muu petaa sängyn ja tekee aamiaisen. 

Varsinaisia suunnitelmia ei ollut. Henkilökohtaisena tavoitteena oli viettää laatuaikaa miehen kanssa, hankkia koirille halvalla puruluut ja tehdä mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Omat haasteensa reissun kulkuun toi mukaan lähtenyt pariskunta, joka koostui sisarestani ja miehestään. Pääsääntöisesti reissu oli todella hauska, mutta perinteinen sisarusriita saatiin onneksi aikaiseksi viisi minuuttia ennen maihinnousua Suomen päässä. Tulipahan koettua ja todettua, että ei enää koskaan. Tai jos joskus, niin ei pitkään aikaan. Ja jos sitten, niin siten, että voi tarvittaessa vetäistä suojakännit jos meno menee liian villiksi. 

Lähdimme siis perjantaina ja palasimme eilen, eli sunnuntaina. Reissun isoimmaksi mysteeriksi jäi se mitä oikein tapahtuikaan kengännauhalleni, joka jäi kiinni johonkin, pingottui hissin noustessa ylös ja loi itselleen discoissakin käytetyn, aidon kasarilookin. Koska sää oli kuin morsian Tuksun häissä suurimman osan ajasta, olivat kenkäni toki myös lookiin sopien mutaiset, likaiset ja discokengästä oli vielä päässyt kärjestä joku pala rispautumaan. Siten reissu ei ollut siis kengillekään helppo ja haikein mielin jouduin harkitsemaan uusien kenkien ostoa. 
Kenkien Dagen Efter

Lauantai menikin teemaan sopien shoppaillessa. Ruokapuoli hoitui paikallisessa burgeribaarissa Rocca Al Maren kauppakeskuksessa ja muuten mukaan tarttui sitä sun tätä ja myös ensimmäiset vaatteet beibille! Ruokailun lomassa sain yhden täysin spontaanin itkukohtauksen, kun sisareni kertoi juustokakun olevan ns. kiellettyjen listalla, koska juustokakku tehdään tuorejuustosta. Tietysti olin aivan varma, että olen tappanut vauvan syömällä juustokakkua yhden jos toisenkin palan raskauden aikana, lempikakkuni kun on. Onneksi kohtalaisen nopeasti eteen tuotiin älyttömän tuliset täytetyt jalopenot, joten pääsin kyynelehtimään ruoan takia. 
Vaateshoppailu vauvalle oli myös aika eksoottinen kokemus. Noin kolmesataa kauppaa kierrettyeni totesin, ettei täällä ole yhtään mitään kunnes pääsin itseni kanssa Reservediin. Unisex-vaatteiden löytäminen on meinaan astetta hankalampaa jopa minulle, joka pidän pinkkiä ihan unisex-värinä. Joka ikisessä paidassa on jotakin röyhelöä tai jotakin sellaista, mikä tekee vaatteesta "tyttömäisen" tai "poikamaisen". Vaikka kuinka kannustankin ihmisiä pukemaan lapsensa siten, että sukupuoliroolien hälveneminen tapahtuisi jollakin vuosituhannella lähiaikoina niin silti ehkä itseänikin mietitytti ajatus poikalapsestani vaaleanpunaisessa tutussa enkä ehkä sittenkään halua pukea pienelle tyttärelleni smokkipaitaa, johon on painettu henkselit ja rusetti.  Ei Reservedkään mitään unisexiä tarjonnut, mutta ratkaisin ongelman ottamalla vauvalle kaksi bodyä, molemmat kokoa 62 ja yhden bodyn tytölle ja toisen pojalle. 

Sunnuntai aukesi suloisena ja sumuisena kertoen raskauden kestäneen jo 17 kokonaista viikkoa. Sumu oli oikeasti todella todella vaikuttava, eteenpäin et mitään nähnyt ja jos jotain niin vastapäisen talon huipun. Olen kuvitellut tuntevani jo jonkun hetken joitakin muljahduksia, mutta eilen ei pieni ihminen jättänyt enää mitään epäselväksi: minivauva liikkui ihan oikeasti, kevyesti taputti ja pienesti silitti sisäpuolelta vatsaa - aivan uskomattoman fantastinen tunne! 

Nyt kotona sadetta kuunnellessani mietin lähinnä kolmen tunnin päässä häämöttävää neuvolakäyntiä. Vaaka tulee paukkumaan holtittomasti - se on selvä, mutta olen ruvennut olemaan itselleni sen verran armollinen etten enää jaksa kiinnostua siitä vaikka paino nousisikin 30 kiloa. Sen saa kuitenkin tiputettua kohtalaisen nopeasti ja koska pääsen stressaamaan niin monesta muustakin asiasta niin päätin ainakin tässä hetkessä olla stressaamatta painonnoususta. Tallinna tuonee mukanaan parit ekstraturvotukset enkä niistä pääse millään eroon kolmessa tunnissa, joten neuvolan vaaka innostunee nousemaan lukuihin arvaamattomiin. Aion kuitenkin varmuudeksi ottaa puheeksi sokerirasitustestin. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä neuvolan daami oli asian suhteen hieman nihkeä, kuittasi vain asian sillä että olen normaalipainoinen alle 25-vuotias synnyttäjä, mikä on tietysti ihan totta. Ehkä tämä painonnousu yhdistettynä sukurasitteisiin kuitenkin antaa asialle uutta perspektiiviä ja pääsen testaamaan olenko raskausajan diabeetikko.