• Pippis pian 1,5v. Juoksee, tavaa sanoja, kiipeää KAIKKIALLE.
• Nukkuu edelleen perhepedissä meidän kanssa.
• Musta on tullut taaperoimettäjä.
• Meillä on enää kaksi koiraa. Toisiksi vanhin nukkui pois alkuvuodesta.
• Kuntosali-elämäntapaproggis etenee. 
• TII-TII-TI-DII ENSI HELMIKUUSSA!!

Eli siis, me mennään naimisiin! Häähumputusta siis tässä taaperoarjen keskellä ja mikäs sen mukavampaa. Mies yksi päivä pohtikin, että onkohan meillä edes eläkkeellä sellaista elämänvaihetta, ettei olisi jokin projekti kesken/tulossa/juuri loppunut. 

Raskauskilot on melkein kaikonneet. Vielä neljä kiloa fläsää pitää muuttaa salilla lihakseksi ja sen jälkeen voi taputtaa itselleen ja vähän muillekin. Toivon, että tavoite täyttyisi ennen häitä ihan jo siksikin, että olen ostanut jo mekon ja toivon sen istuvan täydellisesti sitten kun rouvaudun. Jännittää jo nyt. Ihan älyttömästi. 

Taaperoarki on kohtalaisen jouhevaa. Kiireistä, mutta kivaa. Päiväunirytmi löytyy pikkuhiljaa ja yöunetkin on ruvenneet maistumaan vähän paremmin. Viime yö oli ensimmäinen kokonainen yö tässä perheessä ja P nukkui kokonaiset seitsemän tuntia yhteen putkeen ennenkuin heräsi rinnalle. Mä olin aamulla niin hyvin levännyt, että hyppäsin aamusalille vaikka tarkoitus oli mennä vasta iltapäivällä. Sain varattua 1,5v neuvolankin seuraavalle kuulle ja hoidettua pari muuta rästihommaa.
Mennään huomenna kokeilemaan Pippiksen kanssa taaperokerhoa. Se on sellainen paikallinen systeemi läheisessä leikkipuistossa, johon käsittääkseni kokoontuu aina keskiviikkoisin kasa vanhempia tenaviensa kanssa. Olen totaalisen pihalla koko hommasta, mutta jos ei muuta niin ainakin lelut (taino, geneerisesti ottaen kaikki..) leviävät vaihteeksi muualla kuin kotona. Toivon myös löytäväni vähän ehkä itselleni uutta äitiseuraa. Päivät ovat välillä aika pitkiä kun puistossa ei ole yhtään tuttua naamaa ja me sitten touhutaan pitkälti keskenämme muutamia isäihmisiä ja lapsiansa (joiden kanssa ulkoillaan iltapäivisin, kaikki äidit on jossain :D) lukuunottamatta.

Näihin tunnelmiin siis tällä kertaa. Ehkä seuraava postaus jo aiemmin kuin yhdeksän kuukauden päästä, mutta no - kuka tietää ;) Parempi olla lupaamatta mitään. 

Tänään olen ollut semireipas, aamulla salilla ja nyt iltapäivällä yrittänyt epätoivoisesti leipoa pipareita. Uuni on lämmennyt päivän mittaan kolmasti ja tässä touhuamisen lomassa aita joulun suhteen on madaltunut radikaalisti. Ihan rehellisiä jos ollaan niin aitaa ei ole ollenkaan. Piparkakkutaloa ei tule, koska fiksaationi sen tekemiseen vaatisi paneutumista tuntikausiksi. Aikaa moiseen ei tällä hetkellä ole. Käytännössä kaikki minkä valmiina saa tulee valmiina. Ainoastaan Pippiksen ruoat teen itse, sillä ajatus suolaisesta kinkusta ja muista joulun terveellisistä kinkuista ei houkuta. 
Joulusiivous on tekemättä ja luulenpa, että sekin hoituu muutamalla kynttilällä. Yhdessäoloa, lasillinen viiniä, hyvää ruokaa, puhelimet (ja valot) pois päältä? Aika hyvä suunnitelma. 

Isoin syy tänne kirjautumiseen oli pikkuinen vauvakuume. Mies muistutti jo siitä, kuinka nukuin kolmen tyynyn kanssa, joista yksi tuki mahaa ja toinen ahteria ja onneksi on blogi, koska pääsin vauvakuumeesta eroon kertaheitolla lukemalla pari aikaisempaa postaustani :D Luonnoksissakin seisoo ainakin postaus siitä, kuinka koirat ja lapset yhdistetään, mutta se, koska saan sen linjoille onkin ihan toinen asia. Ehkä ensi vuonna, ehe ehe. 

Kuitenkin, koska parempi myöhään ja koska myöhään koitti näin sopivasti joulun alla niin voin sujuvasti toivottaa hyvää joulua ja onnea tulevalle vuodelle! Ehkä allekirjoittanutkin muuttuu aktiivisemmaksi uuden vuoden ja uusien tuulien myötä :)

Vauvalla on nyt ikää puoli vuotta. Vasta viimeisen viikon ajan täällä on nukuttu hyvin kun 5kk->6kk nukuttiin järkyttävän huonosti, bebe heräsi valehtelematta kymmenen kertaa yössä ja nukkui päivisinkin vain nimellisiä pätkiä. Parhaimmillaan päiväunien kesto oli 2x25 min, joista osa syöden ja siihen surkeat yöunet päälle.
Alaikenestä puski puolen vuoden kunniaksi kaksi hammasta läpi, joten se varmaankin helpotti tätä elämisen tuskaa. Olen ollut aikamoisessa univelassa itsekin siis viimeisen kuukauden. Mieskin muutti sohvalle enkä rehellisesti voi syyttää häntä yhtään, sillä olisin itsekin halunnut muuttaa sohvalle. 

Kirjoittamattomuuteen on ehkä yksi suurempikin syy, nimittäin se, että kirjoitan vain valittaakseni. Tämä harmaa viime kuukausi ei ole ainakaan auttanut asiaa ja luonnoksista löytyy muutamakin teksti, joka kertoo lähinnä siitä, kuinka vituttaa, ottaa ohimoon eikä jaksa. Ehkä hyvä, etten ole julkaissut niitä. Jälkikäteen niitä lukiessa tulee lähinnä sellainen fiilis, että apua mitä huonosti nukkuminen ihmiselle tekeekään. Surkeat lauserakenteet ja ahdistuksen ainakin. 

Yritän tsempata jatkossa. Vauva nukkuu oikeita päiväunia nykyisin (yli tunnin pätkiä ilman äitiä vieressään) ja öisinkin herätään enää vain muutama hassu kerta. Seuraava päivitys on positiivinen ja toivottavasti saan ulos vihdoinkin sen "näin isket lapsen koirien sekaan ilman, että kukaan vahingoittuu" -kirjoituksenkin. 

Kun ajattelen tätä kulunutta viittä kuukautta muistan pääsääntöisesti positiivisia asioita, hymyjä, suukkoja ja kääntymisiä. Ajattelemalla vähän tarkemmin tulee mieleen myös pari unetonta yötä, turhautumisia hoitopöydällä kun vaippaa ei saa kunnolla päälle ja levottomat ruokailuhetket rinnalla. Kummallista tässä on vain se, että jos näinkin lyhyessä ajassa aika pääsee kultaamaan muistoja niin mikäköhän meidän tilanne on parin vuoden päästä? Tsägällä tämä blogi elää vielä silloin ja muistan esimerkiksi tämän päivän ja jos en muistakaan niin pääsenpähän ainakin lukemaan siitä täältä silloin kun vauvakuume on kovimmillaan. 

Kävin pari päivää sitten salilla ja treenin & saunan jälkeen hippaloin tieni kotiin, josta pääsin suoraan vauvannukutuspuuhiin. Pippis nukahti kohtalaisen kivuttomasti kuten aina ja itsekin selvisin höyhensaarille joskus kymmenen pintaan. Kahdelta yöllä heräsin kujertavaan kiljumiseen. Vauvalla oli mystinen käsitys siitä, että yö on ohitse ja aamu täällä. Tissitainnutus ei onnistunut, joten herättiin vessaan ja bebe teki pissat pönttöön. Optimistina ajattelin, että vauva heräsi varmaankin vain vessahätään ja on löytänyt jonkun suuremman vessatietoisuuden sisältään ja vaipanvaihdon jälkeen jatkoimme unia. Tavallaan. Pippis pirteämpänä kuin koskaan pyöri pitkin sänkyä, väläytteli isoimpia hymyjään ja päristeli minkä kerkesi. Mies ilmoitti siirtyvänsä sohvalle nukkumaan. Itsestäni tilanne oli tavallaan tosi suloinen, koska vauva oli niin suloinen ja äänensä olivat niin ihanan heleitä ja onnellisia. Faktatieto siitä, että kello oli kaksi yöllä sai kuitenkin etäisesti piristyneen äiti-ihmisen kääntämään kujertavalle vauvalle selkänsä ja odottamaan beben nukahtamista. Nukahtaminen tapahtui ilmeisen pian, sillä ei aikaakaan kun vauva läpsytteli selkääni pariin otteeseen, minä käännyin häntä vasten ja Pippis otti ja sammui kainalooni. Cool, koska vauva herää aina seitsemältä, ihan viimeistään kahdeksalta ja oli jo aikakin. Yöheräämiset eivät kuitenkaan jääneet tähän yhteen kertaan, vaan ovat toistuneet maanantaista viime yöhön saakka lähes kellontarkkuudella. Viimeistään viideltä aloitetaan levoton pyöriminen, jotta voidaan nousta pirteänä seiskalta. Unitunteja kerääntyy tuurilla kuusi, sillä levottomuus tuntuu olevan öiden salainen ase. Tavallaan tehokasta, sillä nyt tiedän miltä tuntuu kiinalaisista mielipidevangeista, joita herätellään tunnin välein kidutusmielessä. 

Neuvola oli tänään. 71,3 senttiä, 7995 grammaa. Ikää viisi kuukautta ja kolme päivää päälle. Rokotteet saatiin ja tällä kertaa ensimmäisen rokotteen jälkeen neuvolantädin katsominen sai jo aikaiseksi alahuulen väpättämisen. Sydänalasta otti. Varsinaisia rokotusreaktioita ei ole tähän mennessä vielä tullut. Aiemmilla kerroillakaan ei olla saatu mitään, eli sikälikin mieli on luottavainen. 

Sormiruokabingon ehdoton suosikki oli tänään banaani, joka löysi paikkansa kurkun rinnalta ja tiensä suuhun yllättävän nopeasti. Vanhin koirakin käänsi kelkkansa vauvan suhteen ja yhdessä yössä beben status on koiran silmissä muuttunut vuoden turhakkeesta most wanted thingiksi. 

Seuraavaksi lasillinen viiniä ja Emmerdale, ihan vaan jotta pahimman vauvakuumeen keskellä muistan nämä arjen pelastajatkin. 

Paljon on tapahtunut, tiivistelmänä: 

• Tänään bebe starttasi kiinteät ryöväämällä kurkun lautaselta. Ikää 5kk 2pv. 
• Hän liikkuu. Akselinsa ympäri ja pyörimällä sivuttaissuunnassa.
• Edelleen vetää kuitenkin pääsääntöisesti syliapinan roolia. Varsin mallikkaasti.
• Ehkäisy kunnossa.
• Käyn salilla. Mammakiloja jäljellä vielä noin miljoona.

Nooo... Päällimmäisenä on ehkä kuitenkin jumalaton kiire. Uskomatonta kun ottaa huomioon, että olen vain kotona vauvan kanssa juomassa kahvia vähän niinkuin kaikki muutkin kotiäidit. 
Yritän tsempata jatkossa, ehkä sitten neuvolakuulumisien muodossa huomenissa?  

Kuitenkin, nyt kun ensimmäistä kertaa aikoihin saan koneen ja vuodatuksen auki päädyn kirjoittamaan vain ja ainoastaan siitä, kuinka tällä hetkellä olen äärimmäisen onnellinen siitä, että vauvoja on vain yksi kahden sijaan vaikka kahdenkymmenen vuoden päästä aika olisikin kullannut muistot siihen malliin, että "arki kolmosten kanssa oli helpottavaa". Kodissamme asuu tätä nykyä aikalailla känisevä ja tyytymätön bebe. Tämä on vain kausi, vaihe ja hetki vauvan elämässä ja vielä pienempi sellainen omassani, mutta vähän riittämättömäksihän tässä itsensä tuntee. Todennäköisesti vauva tekee hampaita, oppii paljon tässä iässä, ymmärtää olevansa erillinen olento äidistä, on väsynyt, nälkäinen ja tylsistynyt sekä... ylikuormittanut aivonsa kaikella ympäröivällä maailmalla. Ja vessahätäviestii. Niin ja tietysti - liikkuu. 
Kuka keksii vielä jonkun syyn, miksi bebeä ottaa ohimoon? 

Oikeasti olen aikuinen tässä suhteessa. Kun aamu alkaa hymyillen ja muuttuu Mordoriksi puolen päivän jälkeen tuntuu välillä siltä, että sokea sokeaa taluttaisi. Joku fiksu onneksi joskus sanoi, että: "Siinä vaiheessa kun sulla oikeesti on mitta täynnä niin se vaihe on ohi". Eilen mitta täyttyi totaalisesti ("Yhyy, mitä mä teen väärin" / "Oikeesti aistiiko tää musta mun epävarmuuden" / "Nyyhkis, miks se istuu sun sylissä noin tyytyväisenä... kattooko se mua vihaisena, mitä mieltä sä oot?") ja ta-daa! Tänään vauva oli oma itsensä vain pienellä devil twistillä. Vaihe ei siis välttämättä ole ohi, mutta kaivattu helpotus ja tauko siinä oli onneksi tänään. Sen vuoksi pääsin tänne asti ja kirjoittamaan, että olemme edelleen hengissä. 

Ensi viikon perjantaina on 4kk -lääkärineuvola. Kysymyslistalla on jo istuminen ja mieltä kutkuttava kysymys siitä, missä iässä lapsen jalkaholvi kehittyy. Mittoja odottelemme pienellä kauhulla, koska oma th on lomalla eikä sijaisterkan mielipiteistä ole mitään hajua. Lapsi oli viimeksi jo aika pitkä kolmikuiseksi (66,3cm & 6890g) ja koska paino on suhteessa pituuteen semivähäinen niin siksi homma pikkuisen jännittää. Meillähän on täysimetetty tähän saakka ja aikomuksena jatkaa vielä pari kuukautta samalla linjalla. Kaiken logiikan mukaan myös sijaisterkka tukee tässä tavoitteessa, mutta mitäpä sitä ei panikoisi kun kerran mahdollisuus on. 

Pikakuulumiset olivat tässä. Pakko kai yrittää ottaa joku viikottainen blogipäivä, koska tämä sepustus tyhjensi allekirjoittaneen pääkoppaa paremmin kuin yhtään mikään aikaisemminkokeiltu, kun koneelle ei muka pääse eikä ehdi. Pakko päästä. Pakko ehtiä. Tavoite asetettu tämän suhteen ja huomenna personal trainerin kanssa jatkoille, a-pu-a.

Tiheän imun kausi, eli tuttavallisemmin TIK on jatkunut tänäänKIN. Tuntikausia tissittelyä ja pääsääntöisesti olenkin siis istunut, noussut välillä jääkaapille syömään niin paljon kuin kykenen ja sen jälkeen jälleen istunut ja imettänyt. Vettä on kulunut litratolkulla ja jossain vaiheessa hankittu urheilujuomapullo on kyllä maksanut itsensä takaisin suunnilleen sata kertaa jo tähän mennessä. Pienen ja suloisen, tehokkailla syömisillä varustetun tauon bebe piti iltapäivällä ja panosti semipitkiin, noin tunnin mittaisiin päiväuniin ja tsättäilyyn sekä leikkimattohengailuun. Jos kausi jatkuu vielä monta päivää niin boksille tallennetut sarjat ja elokuvat loppunevat kesken ja joudun joko turvautumaan television kokkausohjelmiin tai vaihtoehtoisesti kaivamaan Netflixistä jotain katsottavaa. 

Kello on taas yli puolenyön ja fiksu olisi nukkumassa. Tehokasta uniaikaa on jäljellä ehkä seitsemän tuntia, mutta koska TIK-yöherätysten määrä on antivakio niin vaikeaa ennustaa heräänkö yön aikana kerran vai kolmekymmentä kertaa.
Ennen vauvaa vietin nämäkin hetket punaviinin ja savukeaskin kanssa (olettaen etten ollut töissä/menossa töihin) ja heräsin öisin korkeintaan rakastelemaan villisti. En oikeastaan edes pohtinut yöherätysten määrää, koska saatoin mennä nukkumaan vasta aamulla. Paljon on muuttunut. Vaikka muutokset ovatkin positiivisia ja aidosti nautin elämästäni lapsen kanssa niin joitain asioita ihan tosissaan vain kaipaa älyttömän paljon. Tällä nimenomaisella hetkellä ehkä juurikin niitä öitä tupakan ja viinin kanssa. Kamalaa, surullista ja vähän rappio-alkoholisoitunutta kaivata moisia paheita, mutta ah! aika normaalia lopulta kuitenkin. Tavallaan myös lohduttavaa näin äiti-ihmisenäkin todeta olevansa edelleen ihminen heikkouksineen, paheineen (valkoviinitönikkä jääkaapissa, ei savukkeita) ja paheidenkaipuineen. 

Kävin toissapäivänä ns. tuulettumassa. Niinsanotusti siksi, etten tiedä tuuletuinko kuitenkaan. Oli ihanaa nähdä kaveria ja juoda yksi mansikkamargarita auringossa, mutta ihanaa oli myös palata kotiin. Lisäksi terassilla istuessa kun tissit täyttyivät maidosta oli vähän sellainen fiilis, että juodaan nopeasti niin pääsen kotiin (nopeasti). Poissaolosta tuli lisäksi vähän huono omatunto, sillä mitään oikeaa syytä olla poissa ei ollut - en ollut lääkärissä, eläinlääkärissä, gynekologilla... missään oikeassa paikassa mihin olisi helpompaa mennä ilman vauvaa. Tavallaan teki hyvää kuitenkin ja ihan jo siitä syystä, että kotiinpalaaminen ja se oman vauvan tuoksuttelu ja tuijottaminen tuntui niin hyvältä. Oikeastaan ihan älytöntä - välillä hinkuu poispoispois niin paljon ja sitten kun on poissa sen pienen hetken niin haluaakin takaisin kotiin. 

Eilen alkanut syli-tissittelypäivä on jatkunut tänään. Pippis (mietin tosi pitkään millä nimellä kutsua vauvaa tässä blogissa ennenkuin sulaneet aivoni tajusivat, että raskausaikana käytetty nimi toimii myös nyt...) ei viihtynyt eilen missään muualla kuin sylissä, tissillä, sylissä ja sen jälkeen tissillä jne. Lämpömittari näyttää kolmeakymppiä eli varmasti siitäkin syystä maidontilaus on ollut suurempaa kuin normaalisti ja lisäksi nyt saattaa olla jonkinlainen tiheän imun kausi menossa. Jo parina yönä on herätty useampaan kertaan ja tälläiselle kermaperseelle, joka on tottunut nukkumaan vauvankin kanssa sen noin kahdeksan tuntia yössä se tuntuu pieneltä kuolemalta. Eilen kävin vieläpä jumpassa karistaakseni kehooni kiinnittyneitä vauvakiloja ja tänään on siis siitäkin syystä ollut hauskaa, että reidet tuntuu treenanneen jonkun verran ja ujot vatsalihakseni ovat muuttuneet vähän sosiaalisemmaksi. 

Päivän positiivisia etsiessä on kyllä pakko todeta, että tiheä imu tai ei niin joskus pitkät maidontankkaushetket on ihan jees: voi katsoa Sinkkuelämän jaksoja niin monta kuin haluaa, istua takapuolensa päällä tuntikausia ja kun vauva on syönyt itsensä täyteen niin myös oikeat päiväunet ovat mahdollisuus. Nyt on nukuttu jo puoli tuntia ja still counting! Ja tavallaan ne hetket kun bebe nukkuu sylissä on tavallaan nekin tosi ihania ja rentouttavia. Oikeastaan kun miettii niin tiheä imu, vauvaelämä, ylipäätään elämä on aika jees. 

(Tänään, huominen on tuntematon.)

"Ennen kuin minusta tuli äiti.
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Nukuin niin myöhään kuin halusin,
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hampaani ja hiukseni joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
en tullut ajatelleeksi,
olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu,
kakattu,
syljetty,
pureskeltu,
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
-ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisivat tehdä
kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin
silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän
onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä
katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni
murskaantuvan miljooniksi pieniksi palasiksi,
kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan ollut tiennyt,
että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En tiennyt miltä tuntuu
kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua,
kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni
voisi saada minut tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan noussut ylös
yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon…

Ennen kuin minusta tuli äiti."

Maailman ärsyttävin runo. Rehellisesti. Runo rupesi ärsyttämään jo raskausaikana ja todennäköisesti siksi, että siinä kulminoituu koko äitiyden rankkuus. Ja tarve kertoa kaikille, että on niin rankkaa, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois, sillä äitiys. Tottahan se on, välillä ottaa ohimoon. Ja totta on myös, ettei äitinä olemista voi oikeastaan kuvailla mitenkään fiksusti: rakkaus on nyt erilaista. 

Ikävää silti rikkoa kupla: 

Myös sen jälkeen kun minusta tuli äiti.
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Oikeastaan nykyisin enemmänkin, 
sillä olen kotona,
eikä työnteko ikävästi minua häiritse.
Minulla on puhtaat vaatteet,
osaan edelleen käyttää pesukonetta.
Minulla on hiljaisia puhelinkeskusteluja,
tai oikeastaan ei - nehän ovat puhelinkeskusteluja.

Myös sen jälkeen kun minusta tuli äiti.
Nukuin niin myöhään kuin halusin,
ainakin joskus.
Ennenkuin minusta tuli äiti kävin töissä: 
nukuin siis tuskin koskaan niin myöhään kuin halusin.
Enkä vieläkään kanna huolta siitä,
kuinka myöhään menen nukkumaan.
Kannattaisi kyllä, sillä aamulla joskus väsyttää.
Harjaan silti hampaani ja hiukseni joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Siivosin kotini joka päivä.
Ja tämähän on valetta,
Isoin vitsi maailmassa.
En siivonnut edes kerran viikossa. 
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja..
Paitsi jos koirien lelut lasketaan ja ai kauhistus ja kamalaa -
en osaa tuutulauluja?

Ennen kuin minusta tuli äiti,
en tullut ajatelleeksi,
olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
Eiku hetkinen, ajattelinpa tätäkin! 
Sillä ennenkin, koiristani tykkäsin
ja ikäväähän olisi jos kuolo ystäväni korjaisi.
En miettinyt koskaan rokotuksia.. 
Paitsi silloin kun matkustin Aasiaan tai rokotutin koirani.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu,
kakattu,
syljetty,
pureskeltu,
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla.
Huijausta tämäkin, mikäli työskentelee hoitoalalla.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
-ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Paitsi ettei ollut, sillä olen vain ihminen.
Nukuin koko yön paitsi silloin kun valvoin.
Valvoin usein,
kolmivuorotyö.

En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisivat tehdä
kokeita tai antaa rokotuksia.
En ole tehnyt sitä vieläkään.
Olin katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt itsekin.
Olin kokenut äärettömän
onnellisuuden yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä
katsellen nukkuvaa lasta, sen myönnän.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
Vieläkään en tee niin, 
sillä nukumme yhdessä.
Olin kuitenkin tuntenut sydämeni
murskaantuvan miljooniksi pieniksi palasiksi,
kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon
- olin kuitenkin arvaillut ja osunut oikeaan.
Tiesin aina, että rakastaisin omaa lastani eniten maailmassa.
Tiesin aina, että rakastaisin olla äiti lapselleni.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En tiennyt miltä tuntuu
kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella
enkä luojalle kiitos tiedä sitä vieläkään.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua,
kun syöttää nälkäistä vauvaa.
Tiesin siteestä äidin ja lapsen välillä,
nykyisin saan kokea sen.
Tiesin aina, että jokin niin pieni
voisi saada minut tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan noussut ylös
yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En tee sitä vieläkään.

--

En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon…

Ennen kuin minusta tuli äiti.

--

Koska edellinen kappale oli
Puhdasta puppua
(ja samalla tietysti totta, enhän ennen ollut äiti)
Ja tiesin, että tunteiden ja hormonien kirjo
Tulisi olemaan valtava
En osaa tähän sanoa yhtään mitään fiksua.

Varmaan koska olen äiti.

Huhhuh. Tekipä hyvää avautua.

William & vaimonsa Martha Sears ovat kirjoittaneet aiheesta kirjan. Kirja ja henkilöt ovat arvostettuja ja tykättyjä - itse en ole lukenut kirjaa enkä tunne henkilöitä, mutta tykkään ajatusmaailmastaan: "Kiintymysvanhemmuus on käytäntö, jota monet vanhemmat noudattaisivat ilman muuta, jos heillä olisi luottamusta ja tukea seurata omaa intuitiotaan."
Kappas. En sittenkään ollut ihan hakoteillä. Kirjassaan Searsit esittelevät seitsemän työkalua, toisella kotimaisella The Baby B's, jotka kuuluvat seuraavasti: 

1. "Birth Bonding: syntymän jälkeinen siteen muodostuminen. Äidin ja vauvan side alkaa muodostua heti syntymän jälkeen, ja vauvan elämän ensimmäiset päivät ovat erityisen herkkää aikaa. Äidin ja vauvan kiintymyssuhteella on myös biologinen (hormonaalinen) pohja, ja se alkaa muodostua, kun he viettävät paljon aikaa yhdessä ensimmäisinä yhteisinä päivinä."
   
   Kun vauva syntyi tuona huhtikuisena aamuna napanuora katkaistiin vain ja ainoastaan fyysisesti. Rauhallisen ensi-imetyksen jälkeen jouduin eroon vauvasta istukan käsinirroituksen ajaksi ja sen ajan vauva vietti vaippa päällä isänsä ihoa vasten. Koko ajan. Matkalla salista osastolle vauva kulki kapalossa ja välittömästi osastolle saavuttaessa hänet siirrettiin takaisin isänsä iholle. Kun pääsin heräämöstä osastolle vauva siirrettiin takaisin syliini ja syömään. Sairaalassaoloaikana vauva ei käyttänyt vaatteita kotiinlähtöä lukuunottamatta vaan oli koko ajan iholla. Sairaalasänkyä emme edes kokeilleet, sillä tuntui siltä kuin vauva olisi ollut liian kaukana. Käytännössä siis raskausaikana pelkäämäni perhepeti alkoi välittömästi vauvan synnyttyä. Kun halusin kääntää kylkeä mies nousi ja otti vauvan, jonka jälkeen sain lapsen takaisin syliini. Vessaanhan en ensimmäisenä vuorokautena päässyt (katetri) ja tippaletkut käsissä rajoittivat hieman vauvanhoitoa, mutta pelkkä ajatus siitä, että vauva nukkuisi kapalossa poissa luotani tuntui vaan niin... vieraalta. 
    

2. Breastfeeding: imetys. Imetys on upea tapa oppia tuntemaan oma lapsi:”me kutsumme sitä vauvan lukemiseksi”, Searsit kirjoittavat. Jotta imetys onnistuisi, äidin on opittava vastaamaan vauvan viesteihin, ja se on ensimmäinen askel luottamuksellisen suhteen muodostumisessa. Fyysinen läheisyys on vauvalle tärkeää. Imetys myös nostattaa ”äitihormonien”, prolaktiinin ja oksitosiinin, määrää ja ne puolestaan tuovat äidille rentoutuneemman, rauhallisemman olon.
   
   "Sujuu miten sujuu, en ota stressiä." Oli kantava ajatukseni raskausaikana, vaikka luonnollisesti pyrinkin imettämään syntyvää lastani ja tiesin jo etukäteen tekeväni töitä asian eteen kun kaikki pelätyt vaikeudet tulisivat. Kun vauva sitten syntyi ja määrätietoisesti siirtyi hamuamaan rintaa olin aikalailla ylpeä ja homma tuntui selvältä: näinhän sen kuuluukin mennä. Ensimmäiset pari päivää olivat iisejä. Vauva lupsutteli vähäsen, nukkui sitten, lupsautteli lisää.. Kolmantena päivänä kotiin laskeutui helvetti. Istuin. Imetin. Koko ajan. Kun menin vessaan vauva aloitti jumalattoman huutamisen. Kiihtyi nollasta sataan kahdessa sekunnissa ja rauhoittui vasta kun juoksin vessasta kaappaamaan hänet takaisin itselleni isänsä sylistä. Ja sen jälkeen imetin taas. Aika äkkiä tajusin, että a-haa! Vauva nostattaa maitoa. Kukaan ei vain ollut kertonut raskausaikana, että siihen saattaisi mennä 16 tuntia. Kolmantena päivänä siis istuin ja imetin ja söin suklaata. Mies teki kaiken muun. Nänninpäät olivat rasituksesta violetit, mutta maito oli noussut ja olin selvinnyt ensimmäisestä: "Nyt se maito loppui" -koettelemuksesta. Seuraavien parin viikon aikana koin kipeät nännit ja imettämisen pelon, mies tallasi jalalleni lukemattomia kertoja että saisin sijaiskipua imetyskivun sijasta. Lansinohin tissirasvaa kului tuubitolkulla ja rentoutunut, rauhallinen olo oli... muualla. Sitten se palasi. Ensimmäisten päivien haltioitunut olo ja ooh! vauva! -fiilis tuli takaisin. Huomasin ettei imettäminen enää satukaan ja että vauvan ruokinta on helppoa ja yksinkertaista. Itseopiskeltu tieto tiheän imun kausista toi itsevarmuutta ja hyväksyin sen tosiasian, että vauva tietää kyllä miten paljon ruokaa tarvitsee. Kävin ostamassa uuden juomapullon itselleni ja lähdin imetyksen vietäväki. Nyt bebe on viikkoa vajaa 3kk ja tällä tiellä ollaan edelleen ja aina kiinteiden aloittamiseen saakka.

3. Babywearing: vauvan kantaminen. Kantaminen on monin tavoin hyväksi vauvan kehitykselle. Kantaminen lisää myös äidin herkkyyttä vauvan viestejä kohtaan.”Koska vauvasi on lähelläsi, opit tuntemaan hänet paremmin.”
   
   Kuinkas muuten? Vauva koki olonsa turvattomaksi sohvan nurkassa, kehdossa, sitterissä ja vaunuissa. Minä koin oloni turvattomaksi vauvan ollessa muualla kuin sylissäni ja vaikka monet ystävälliset neuvot siitä, kuinka "ei se pienestä itkusta rikki mene" siivittivät arkeamme niin siitä huolimatta nostin vauvan vaunuista heti kun hiemankin vaikutti siltä ettei hän siellä kykene olemaan, en pakottanut lastani olemaan sitterissä tai sohvan nurkassa ja tiesin mielessäni, että minun vauvani menee rikki siitä pienestä itkusta. Ja jos vauva ei menisikään, niin minä menisin ja lopputuloksena olisi sekä itkevä vauva että äiti. 

4. Bed sharing: vauvan lähellä nukkuminen. Yöllinen vanhempien läheisyys voi auttaa levottomasti nukkuvia lapsia nukkumaan paremmin.
   
   Tuli luonnostaan. Välillä yritän nukuttaa vauvaa omassa sängyssä (joka on sivuvaununa omamme vieressä), mutta aivan kuten sairaalasängyssä niin omassa sivuvaunussaankin vauva on liian kaukana. Toisinaan vauva nukkuu alkuyön omassa sängyssään (pitäen allekirjoittaneen kädestä kiinni) ja aamuyöllä herätessään syömään siirtyy väliimme nukkumaan. Alun pelot vauvan päälle kierähtämisestä tuntuvat nyt absurdeilta. Ihan alussa mies saattoi herätä yöllä paniikissa kysymään, että: "Missä vauva on?!" kun olin siirtänyt beben pois välistämme. Itse kuulemma unissanikin torppaan miehen kääntymisen ja levitän käteni vauvan ympärille vaikka mies kääntyisi hallitusti ja olisi hereillä. Yllättävämpää kuitenkin on se, että miehen kääntyessä yöllä hän kokeilee kädellään selkänsä takaa onko vauva tiellä. Jonkun primitiivisen, alitajuisen vaiston siivittämänä ehkä? Itse hän ei tiedä tätä tekevänsä.

5. Belief in baby’s cries: vauvan itku on vauvan kieltä. Itku on signaali, ja vanhemman on vastattava siihen.”Mitä herkemmin vastaat, sitä paremmin vauva oppii luottamaan vanhempiinsa ja omaan kykyynsä kommunikoida.”
   
   Vauvamme itkee verrannollisesti vähän. Missään vaiheessa tarvetta itkulle ei ole ollut vaan esimerkiksi nälkäsingaaleihin on vastattu ennen itkua, vaunuista on nostettu ylös ennen itkua, mitään ei ole tarvinnut tehdä mikä tuntuu omituiselta tai pelottavalta. Vauva itkee viikottain, muttei läheskään joka päivä. Pariin otteeseen meilläkin on ollut itkujaksoja, jotka ovat kestäneet n. viikon kerrallaan. Silloin on itketty isän tai äidin sylissä. On ollut lupa itkeä ja en tiedä onko kyseessä ollut jonkin asteinen tulikoe, jolla vauva yrittää varmistella olemmeko tarpeeksi hyviä vanhemmiksi vai jokin muu tarve. Vai onko tarve ollut yksinkertaisesti itkeä kun ei muuta voi. 

6. Balance and boundaries: tasapaino ja rajat. On muistettava huolehtia itsestään, omasta jaksamisestaan, ja parisuhteestaan. Ne ovat kaiken vanhemmuuden perusta.
   
   23.8 menemme elokuviin. Kahdestaan. Elokuvien jälkeen syömään ja vauva jää mumminsa hellään huomaan. Jännittääkö? Kyllä. Tuleeko tarpeeseen? Ehdottomasti. 

7. Beware of ”baby trainers”: varo ”hyvää tarkoittavia” neuvoja, koska ne ovat usein vääriä.”Huudata sitä pari yötä”, ”laadi sille aikataulu”, ”älä pidä sitä niin paljon sylissä, hemmottelet sen pilalle”...Tällaiset neuvot kannattaa jättää huomiotta.
   
   Uskomatonta, mutta totta: näitä ihmisiä on olemassa. Ensimmäinen hyvä neuvo annettiin vauvan ollessa kolme vuorokautta vanha: "Ei se pienestä itkusta rikki mene." Toinen neuvo tuli "viisi lasta aikuiseksi kasvattaneelta naiselta" joka kehoitti minua lämpimästi miettimään haluanko todella opettaa vauvan nukkumaan välissämme -hän nukkuu siinä vielä armeijassakin. Vauvalla oli silloin ikää viikon-kaksi. Kiitin neuvosta. Samoin vinkit siitä, kuinka vauvaa ei kannata totuttaa siihen miten aina pääsee syliin kun vähän huutaa, vauva jaksaa kyllä odottaa vielä varttitunnin kunnes olemme kotona ja muut sellaiset.. Kaikki nämä olen heittänyt ilolla roskakoriin. Minun lapseni viestit eivät ole niin arvottomia, ettäkö jättäisin niihin vastaamatta. Minun lapseni ei tarvitse huutaa sängyssään opettamistarkoituksessa eikä minun lapseni tarvitse oppia rauhoittumaan yksin.

Uskonko siis kiintymysvanhemmuuteen? Ehkäpä. Tavallaan termi on silti ärsyttävä. Tai ehkä termiä enemmän ärsyttää se fakta, että termiä tarvitaan. Että nämä asiat eivät tule luonnostaan vaan sylissä heijaamisen korvaa tärisevä-soiva-heiluva sitteri, unikoulut vauvan huudattamisineen eivät ole vain urbaanilegendoja vaan aidosti tapahtuvia asioita ja vauvan vieressä nukkuminen koetaan ongelmaksi, josta on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti. Ja ääripäät näissäkin asioissa, jatkuva tasapainottelu äitiyden harmaalla alueella, jossa vauvan tarpeisiin vastaaminen luonnollisella tavalla on "omasta ajasta" pois ja vaihtoehtoisesti tietoinen oman ajan ottaminen esimerkiksi sen leffaillan merkeissä vauvan hylkäämistä ja supattelun arvoista siitä, pitääkö vauvoja hankkia jos ei niistä jaksa huolehtia. 

Luulen, että äidit ja vauvat tekevät asioita yksilöllisesti omaan tahtiinsa. Ovat valmiita johonkin jossain vaiheessa x. Oma vauvani esimerkiksi nukkuu nykyisin sohvan nurkassa ihan tyytyväisenä tuhisten. Johtuuko se siitä, että vauvani on nyt vanhempi kuin pari kuukautta sitten vai siitä, että hän tietää pääsevänsä syliin ja lähelle välittömästi kun haluaa? Herääkö bebe päiväunilta ilman itkua siitä syystä, että se on vain luonteenpiirre vai siksi, ettei hänen tarvitse itkeä saadakseen vanhempansa reagoimaan? Tutkimattomia ovat vauvojen tiet ja vanhemmuuden aallokot.